Kun kohtaa kurkia (Grus grus/Common Crane, eng.) läheltä. Se on kohtaaminen. Jotakin menee sisimmässä hiljaiseksi. Ne ovat niin isoja. Ja, ne ovat lintuja. Ne ovat isoja, rauhallisia ja levollisia. Kuin ne tietäisivät jotakin. Jotakin viisasta, tai oleellista. Jotakin, jota ihmiset eivät tiedä, mutta pitäisi tietää. Jotakin, joka minulta on hukassa. Ne tietävät. Niillä on se. Ne tietävät, eivätkä kerro, vaan kantavat mukanaan. Ja, ne tietävät myös senkin, että sitä ei kannata kertoa. Sillä se on jotakin, jonka täytyy jokaisen löytää itse. Löytää ja kadottaa. Tai, kadottaa ja löytää. Kantaa sisällään mukanaan, sanoitta ja hiljaa. Omistaa.
Niiden vierellä tuntee itsensä pieneksi. Ei mitättömäksi, vaan pieneksi. Ja, ehkä kuin hetkeksi jotakin niiden arvokkuudesta itseenkin saaden.
Kun kohtaa kurkia läheltä. Se on kohtaaminen, jossa kohtaa enemmän tai muuta kuin vain kurkia. Ehkä siinä kohtaa jotakin itsestään. Ei sitä voi selittää. Eikä tarvitsekaan.
Kaikista näkemistäni linnuista, yksi iloisimmista yllätyksistä Hailuodon reissulla, oli minulle sepelrastaan (Turdus torquatus) näkeminen. Näin niitä kolme. Koskaan aiemmin en ole sepelrastasta nähnyt. Tunnistin sen kylläkin heti, sillä olin Lintuoppaasta sen kuvia katsonut. Nämä kai olivat matkalla Lappiin ja pysähtyivät lepäilemään Hailuotoon. Ne olivat lyöttäytyneet muutaman räkättirastaan seuraan.
Kun Suomessa, Lapissa, pesii vain 100-200 sepelrastasparia, ja minä onnistuin kohtaamaan niistä kolme yksilöä, niin en voi kuin onnitella itseäni tästä havainnosta, sillä ei niitä niin vain Suomessa voi nähdä :)
VastaaPoistaAnu