maanantai 30. tammikuuta 2012

Koskikara

Eilen oli kunnon pakkanen. Aurinko paistoi. Ja, minä vain päätin, että nyt menen Vanhankaupungin koskelle katsomaan koskikaraa. Ei minulla ollut tietoakaan, että onko siellä koskikaroja, vai eikö ole. Mutta, päivä oli sellainen, että minä halusin nähdä koskikaran. Ja, siinä kaikki.

Saavuin kosken vierelle, katsoin alas jäihin ja kuohuun, ja samassa vedestä pullahti pinnalle pieni ja tuttu mustavalkoinen hahmonen. Ja, yhtä samassa se lensi omaa matalalentoaan pois katseeltani. Mutta, minä näin sen, jota olin mennyt katsomaankin. Koskikaran.
Toivoin niin näkeväni sen uudelleen. Ja, aloin kulkea kosken vartta alas ja ylös sen nähdäkseni. Muutama muukin oli sitä katsomassa ja odottelemassa. Vaihdoimme sanasia havainnoistamme. Ihan lähellä lensi pikkutikka, minulle kerrottiin, mutta en onnistunut sitä havaitsemaan.




Vaan, sitten se tuli. Koskikara. Siihen keskelle koskea. Siihen suoraan katseeni alle. Koskikara. Kaikkien sitä odottelevien katseiden alle. Enkä minä tiedä mitään niin koskettavaa lintua kuin koskikara. Se vain on niin. Se on minulle lintujen ykkönen. Kaunis ja persoonallinen. Rauhallinen. Pieni. Ja, sievä. Sellainen, mitä ei voi selittää.


Katselin sitä pitkän tovin. Minäkin olin rauhallinen ja levollinen.



Kotiin kävelin Vantaanjoen vartta lumeen tallattua polkua pitkin. Pikkukosken kohdalla, Pirunkallion vierellä, oli vielä sula ja lumeton kohta. Joessa käyvät virtaukset eivät ole siinä antaneet jäälle tilaa.



Siinä pakkasessa ja auringossa kotiin astuessani, mietin että on sillä niin kaunis nimikin. Koskikara, koskikara, cinclus cinclus, koskikara.

4 kommenttia:

  1. Ihana Blogi. Kiitos!

    VastaaPoista
  2. Kiitos sinulle kommentista :)
    Ja, kiitos, kun luet blogiani.

    Anu

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut blogiasi jo alusta alkaen ja aina se ilahduttaa.

    VastaaPoista

Kiitos, kun kommentoit! Thank you for your comments.