Pikkutikka

Nyt on niin hektisiä ja upeita lintuilupäiviä, ettei oikein ehdi tietokoneella istua! Lintuja tulee ja menee! Äänimaisema varhain aamulla mahtava! Sisällä ei malttaisi yhtään olla! Pikkulinnut ovat nyt näkyvissä – pian puissa on lehdet ja pikkulintuja ei sitten enää niin vain näekään.

Eilen aamulla lintuilin Helsingissä Viikissä kolme tuntia ja illalla Lahdessa kuta kuinkin saman verran. Tässä postauksessa vain yhdestä havainnosta, pikkutikasta, sillä se yllätti minut. Viikissä kävelin eri polkua kuin yleensä kävelen ja polun varrella löytyi yllätyksiä, joista iloisin yllätys oli kahden pikkutikkan havaitseminen. Ja, kuljettuani polkua eteenpäin näin vielä kolmannenkin pikkutikan.

Lintuatlaksen mukaanpikkutikkoja on noin 4000 – 7000 paria Suomessa.

Illallakaan en malttanut pysyä sisätiloissa, vaan jatkoin lintuilua. Havainnoista myöhemmin. Kun lopetin lintuilun ja menin sisälle Pirkon mökkiin, ajattelin mielessäni, että kaikista linnuista, jalohaikara mukaan laskettuna, upein havainto oli Viikin pikkutikat. En tiennyt kyseisessä paikassa olevan pikkutikkoja, joten ne yllättivät minut täysin.

Poistaessani kenkiä jaloista ajattelin mielessäni pikkutikkoja. Käännyin samalla katsomaan kuistin ikkunasta ulos. Näin hämmästyksekseni vajaan viiden metrin päässä, pihan omenapuussa, pikkutikan! Onneksi kamera oli vieressä! Kuvasin ikkunan lävitse.

Eilinen oli siis oikea pikkutikkojen päivä! Minä kerta kaikkiaan pidän pikkutikoista!

Luontoportissa perustietoa pikkutikasta: Pikkutikka.

P.S. Kaiken lintupaljouden lisäksi upeaa oli olla myös pari päivää sitten Petteri Lehikoisen kurssilla. Hän opetti vaikeasti tunnistettavia lintupareja. Kurssi oli minulle antoisa ja rohkaiseva. Sain muun muassa uusia, hyviä eväitä siihen, miten voi kiikareilla oppia tunnistamaan lintuja lintutorneistakin – siis ilman, että näkee kaukoputkella yksityiskohtia linnuista. Olinkin eilen aamulla jo kello kuuden maissa tornilla opettelemassa asiaa!

Yesterday morning I was birding about 3 hours in Viikki (Helsinki). And in the evening I was birding in Lahti (about 100 km north from Helsinki). In Viikki I saw 3 Lesser Spotted Woodpecker and in the evening I saw still the one. It was in the appletree and I shot photos through the window. 

Now I can’t be inside the house – I have to go out, because there is so much birds now! I will tell later about the other birds I saw yesterday!

Knowledge about Lesser Spotted Woodpecker: Naturegate.

Distribution map

Anu

Tikkavaellus

Tänä vuonna on tikkavaellus. Olen vuosien varrella kuullut tikkavaelluksista käymilläni lintukursseilla. On kerrottu suuresta ja legendaarisesta käpytikkavaelluksesta vuonna 1962. Tuolloin johonkin majakkasaareen (jonka nimeä en muista) oli lentänyt valtava määrä tikkoja. Ne olivat väsyksissä lentäneet suoraan majakan seinään kiinni. Ihmiset eivät voineet mennä majakasta ulos, koska tikat olisivat kiinnittyneet myös heihin. Vaeltaneet tikat olivat näännyksissä ja olisivat kiinnittyneet mihin tahansa pystysuunnassa olevaan kohteeseen, koska puita ei ollut. Kyse oli tuolloin tuhansista tikoista yhdellä karulla saarella. Normaalisti tikat eivät lähde ylittämään suuria vesialueita, kuten merta tai suuria järviä.

 

Käpytikkahan (Dendrocopos major/Great Spotted Woodpecker) ei ole muuttolintu. Mutta vaeltaja se on. Tikat lähtevät asuinseuduiltaan vaeltamaan, kun pesinnät ovat hyvin onnistuneita eli tikkakanta on runsas. Nuoret tikat tarvitsevat oman alueensa elää. Yhtälailla vaelluksen käynnistymiseen vaikuttaa käpytilanne.

 

Käpytikkojen pääravintona on kuusen ja männyn siemenet. Kuusen huono siemensato vaikuttaa vaelluksen syntymiseen. Nuoret tikat lähtevät suurin joukoin pois asuinseuduiltaan. Ne vaeltavat etsimään parempia paikkoja elää. Paremmat paikat löytyvät sieltä, missä kuusissa on paljon käpyjä.

 

Tänäkin vuonna käpytikat ovat vaeltaneet suurissa, usean sadan yksilön, parvissa. Ne vaeltavat idästä länteen ja pohjoisesta etelään. Vaeltavia tikkoja on tuhansia.

 

Kuvien käpytikka on paikallinen, jonka kuvasin 8.9. Lahdessa.

Top 5 havainto: Vihertikka

Sunnuntai aamupäivänä, 28.3. 2010, lähdimme Prahassa Petrinin kukkulalle. Halusin nähdä lintuja – jotakin lintuja. Määrittelemätöntä, ilman ennakko-odotuksia lajeista.

Nousimme kukkulan toiselle sivustalle raitiovaunulla. Jäimme kyydistä pois nunnaluostarin luona. Luostariin meni hienoilla autoilla hyvin pukeutunutta porukkaa, mutta me jatkoimme luostarin pihamaiden lävitse kohden Petrinin kukkulan metsiä ja puistoa.

Aamu oli selkeä, eikä puisto- ja metsäalueilla liikkunut vielä muita. Kävelimme hiekkaista puistotietä, kunnes yhtäkkiä näimme jotakin käsittämätöntä ja odottamatonta. Leikatulla nurmialueella maassa oli jotain vihertävän keltaista, joka liikkui. Ja, kun tarkemmin katsoi, niitä olikin kaksi liikkuvaa vihertävänkeltaista, ja hei! Hei, siinähän on jotakin punaistakin!

Ja, samassa tajusimme, mitä näimme: vihertikkoja!

Sydän alkoi pampattaa. Näkisivätkö me meidät ja lentäisivät tiehensä? Ja, mitä ne oikein tekevät?

Kaksi vihertikkaa vastatusten. Niskojaan nakellen. Kun toinen ”nakkasi” nokkansa vasemmalle yläviistoon, samassa toinen ”nakkasi” oman nokkansa vastakkaiseen suuntaan ja alaviistoon. Sitä ne tekivät. Ne olivat soitimella. Eivätkä ne vähääkään välittäneet meistä. Ne olivat todella intensiivisessä kahdenkeskisessä tanssissaan. Muu maailma oli niille samantekevää. Niillä oli keskenään tosi kysymyksessä.

Vihertikoista on vaikea erottaa naaraita ja koiraita toisistaan. Oli arvoitus olivatko nämä kaksi soidintanssia esittänyttä tikkaa koiras ja naaras. Vai, oliko siinä kaksi koirasta, jotka taistelivat naaraasta. Ja, jos ne olivat kaksi koirasta, niin silloin naaras todennäköisesti oli jossakin lähistöllä jännittämässä kumpi koiraista kisan voittaisi.

Sellaista näkyä olin uskonut voivani katsella ainoastaan jostakin luontodokumenttifilmeistä. Mutta, tämä ei ollut filmiä, vaan upean todellista, ja ennakoimatonta. Hieno, muistiin painautunut hetki, jollaista en ehkä toista kertaa saa kokea. Vihertikat soitimella.

Oliko siis kysymyksessä kosiotanssi vai taistelutanssi, jota tikka tässä lanteet keinuen tanssii:

Lintukirjat kertovat, että koiraalla mustan viiksijuovan keskusta on punainen, kun taas naaraalla viiksijuova on kokonaan musta. Ja, tämä tieto riittää pulman ratkaisuun. Nämä kaksi vihertikkaa olivat koiraita. Ja, niin ollen ne kamppailivat tanssissaan naaraasta. Jälkeen päin voin harmitella, kun tuolloin en tajunnut, että olisi pitänyt katsella myös ympärilleen ja yrittää havaita naarasta: oliko se jossakin lähettyvillä katsastamassa kummasta näistä urhoista tulisi sen sulhanen?

Vaikka toisaalta, olisiko kaksi koirasta taistelleet siinä reviiristä, eikä naaraasta? Toisella tikalla oli jo yksi sulka ”pystyssä” eli se toinen tikka oli jo nokkinut sitä ja lähes repäissyt sulan irti:

Vihertikka (Picus viridis/Eurasian Green Woodpecker) on Suomessa erittäin harvinainen vierailija. Suomessa sitä on nähty vain seitsemän kertaa, joista ensimmäinen havainto oli vuonna 1931 ja viimeisin vuodelta 2007. Sen sijaan vihertikkaa esiintyy kaikissa naapuri maissamme. Se tuntuu ensin yllättävältä, että miksi ei sitten Suomessa.

Bird Lifen uusimmassa Linnut-lehdessä (  Linnut 4/2011) on William Velmalan mielenkiintoinen artikkeli: Vihertikka on mainettaankin harvinaisempi. Siinä Velmala kertoo vihertikan olevan erittäin paikkauskollinen. Kun nuoret tikat itsenäistyvät, ne eivät lennä muutamaa kilometriä kauemmaksi synnyin seudultaan. Vihertikat eivät mielellään lennä aukeiden alueiden yli. Siten virolaiset ja ruotsalaiset vihertikat eivät todennäköisesti lähde ylittämään merta tullakseen Suomeen. Kaikki todetut seitsemän vihertikka-havaintoa ovatkin itärajan tuntumasta: ne ovat harhautuneet Venäjän puolelta Suomeen päin keväällä, ja toiset taas syystuulien mukana. Lisäksi, vihertikkakannat Euroopassa ovat taantumaan päin. Sekin omalta osaltaan viittaa siihen, että vihertikkoja ei tulla niin vain Suomessa näkemään.

Kaiken kaikkiaan vihertikka on elinvoimainen laji, vaikka se pesiikin ainoastaan Euroopassa ja paikoin Lähi-Idässä. Jossakin Britteinsaarilla vihertikkaa näkee lintujen ruokintapaikoilla, vaikka vihertikan pääasiallisin ravinto ovatkin muurahaiset. Ja, tässäpä Basil Edenin upea maalaus brittien kirjasta Birds of Town and Village, johon vihertikka on päässyt kanteen asti:

Petrinin kukkulalla metsikössä ja puistossa oli useita vihertikkoja. Kevät teki niistä aktiivisia ja siksikin niin näkyviä.

Minä olin paitsi Petrinin kukkulalla niin lisäksi yhtäaikaisesti hetkellisesti myös onneni kukkulalla. Mikä ihana aamupäivä Petrinin kukkulan keväässä vihertikkojen keskellä!

Top 5 havainnot. Niitä, jotka ovat jääneet mieleen. Kyse ei ole harvinaisista linnuista, vaan mieleenpainuvista kokemuksista lintuillessa. Jotakin sellaista, mikä muistikuvissa toistuu. Jotakin, mihin mieli palaa itsekseen ja rauhoittuu, tai ihmettelee ja iloitsee. Muistikuvia, joissa mieli ja kaikki itsessä ovat levollisia. Ne ovat Top 5 havaintoja. Ja, vielä varmaan enemmänkin. Sellaisia havaintoja, joissa on jotakin, jostakin syystä. Jokin havainnoissa tai havaintotilanteissa, tai yhteensä niissä molemmissa, on vaikuttanut syvästi. Ehkä kokemuksen tasolla, tai elämyksen tasolla, on ollut jotakin ainoalaatuista. Jotakin, joka on vain tullut rakkaaksi ja tärkeäksi. Jotakin, jota voi kutsua elämänsä Top 5 havainnoiksi. – Mitä sitä selittelemään.

Palokärki

Suomen tikoista suurin on palokärki (Dryocopus martius/Black Woodpecker, eng.). Se on kuta kuinkin variksen kokoinen. Ja, ääneltänsäkin se on vähintäänkin yhtä kovaääninen rääkyjä kuin varis.

Palokärki on kauttaaltaan musta. Koiraalla päälaki on kokonaan puhtaan punainen, ja naaraalla punainen alue on vain päälaen takaosassa. Palokärjen silmät ovat valkoiset. Ja, sen huikean iso, vahva ja terävä nokka on vaalea. Palokärjellä on valtavan pitkä kieli, jonka se työntää puuhun hakkaamiinsa reikiin, napatakseen puun sisältä hyönteisen ravinnokseen.

Vielä joitakin vuosia sitten palokärkeä oli vaikea nähdä, sillä se eleli jylhissä metsissä, eikä juurikaan näyttäytynyt ihmisten ilmoilla. Nykyään palokärjet ovat siirtyneet asutusalueiden lähistöille, ja niitä on helppo havaita. Palokärjet pesivät paksuissa, vanhoissa, ainakin satavuotisissa, puissa. Niiden pesäkolo on iso, ja siksi ne ovatkin asustelleet suurissa metsissä, joissa on kasvanut isoja, mahtavia honkia pesintään. Vanhat metsät kuitenkin ovat vähentyneet metsätaloustyön myötä. Oletettavasti edellä mainitusta syystä palokärkien kantakin väheni 1970 – 1980 aikoina.

Palokärkien lukumäärä on kuitenkin viime vuosina ollut nousussa. Yhtäaikaisesti on helppo havaita, että niitä myös esiintyy asutusten lähistöllä. Ne siis ovat oppineet laajentamaan pesimäympäristöään: kun vanhoja ikimetsiä ei enää niinkään ole, ne sopeutuivat elämään lähempänä ihmisiäkin.

Kun palokärjet aikoinaan pesivät ja elivät yksinomaan suurissa ikimetsissä, niiden vierailut ihmisasutuksen luokse olivat huomionarvoisia tapauksia. Ja, näille vierailuille annettiin monenmoisia selityksiä. Jos palokärki tuli piha-alueelle, uskottiin palokärjen olevan kuoleman saattaja. Joissakin paikoissa uskottiin seinää hakkaavan palokärjen ennustavan nälkävuotta tai tulipaloa.

Ja, uskottiin niinkin, jotta palokärjen äänen kuuleminen tiesi sateen tulemista. Itse asiassa, palokärjen latinankielinen nimi, Dryocopus martius ,viittaa sodanjumala Marsin puuta hakkaavaan lintuun. Antiikinrooman aikalaiset pitivät Mars-jumalaa myös viljelysten suojelijana, ja tästä aspektista kumpuaa ajatus palokärjestä sadetta ennustavana lintuna (Topi Linjama: Hevosmuurahaisten tikkaava kauhu. Kaleva 3.1. 2009).

Palokärkeen ei kuitenkaan aina ja kaikkialla liitetty vain negatiivisia uskomuksia. Jossakin päin on nimittäin uskottu, että silmäsairaus tai sokeus paranisivat, mikäli silmiä hierottaisiin palokärjen munalla. On myös ajateltu, että palokärjen huudot syyspäiväntasauksen aikana (22. tai 23.9) ennustavat kauniita ja hyviä talvisäitä.

Luulenpa, kun nykyään palokärkiä asuu ihan lähellä ihmisasutuksia, eikä niiden vierailut pihapiireissä enää ole niin harvinaisia, ja ihmiset kuuleva palokärkien huutoja useasti – yhtäaikaisesti vanhat uskomukset hiipuvat olemattomiin. Kun palokärjet käyvät puistoissa ja pihapiireissä tuon tuostakin, eikä kukaan kuole, eikä ole tullut nälkävuosia, eikä tulipaloja, niin ihmiset alkavat unohtaa vanhat uskomukset ja tarut palokärkiin liittyen.

Palokärjet syövät puista muurahaisia ja toukkia. Kesäisin ne syövät monipuolisemmin hyönteisiä, hämähäkkejä ja niiden toukkia. Palokärjet jopa mylläävät muurahaiskeoissa napsien muurahaisia. Ne löytävät muurahaiskekoja lumihangenkin alta ja vahvalla nokallaan kaivavat kekoa kunnes löytävät talvehtivat muurahaiset sen uumenista. (Pertti Koskimies: Lintujen Suomi. Palokärki. Teoksessa  Linnut, maailman mielenkiintoisimmat linnut. Jokaisen lintuharrastajan unelmien toivelista.  (100 Birds to See before You Die) D. Chandler, D. Couzens, 2010, readme.fi)

Pesäkolonsa palokärjet tekevät yleensä paksuihin mäntyihin tai haapaan. Ne ovat hyvin paikkauskollisia lintuja, eivätkä juuri vaihda reviirialuettaan. Ne tekevät joka kevät uuden pesäkolon. Niiden edellisvuotiset pesäkolot kelpaavat puolestaan telkille, helmipöllöille, uuttukyyhkyille, oraville ja liito-oraville. Munia palokärki tekee 3-6, ja niitä haudotaan noin 12-14 vuorokautta. Palokärjet ovat parinmuodostukseltaan yksiavioisia. (Ibid.)

Kuvat palokärjestä otin tänään Vantaanjoen varrella, Pihlajiston kohdilla. Hanakkaan ahkerasti se hakkasi puussa, noin viiden metrin päässä kävelytiestä. Eikä se häiriintynyt laisinkaan ohi pyöräilevistä ihmisistä saatikka kävelijöistä. Parhaimmillaan se oli minusta noin kolmen metrin päässä puussa.

Syyslintuilua

Olen lintuillut.

Viime viikonloppuna Lahdessa linnut pitivät aamupäivisin ääntä. Rastaat lentelivät. Eräs lensi ikkunaan ja siitä törmäyksestä se oli lähes 20 minuuttia paikoillaan kukkapenkissä:

Lauantai aamupäivänä rastaita ei enää niin näkynyt, eikä kuulunut. Myös punarinnan merkkitiksutus oli kadonnut. Niiden sijaan näkyville tulivat punatulkut, joiden ääntä oli pitkin kesää metsästä kuulunut:

Iloinen asia oli viherpeippojen (Carduelis chloris/ European Greenfinch, eng.) saapuminen näkyville. Niitä oli toista kymmentä. Viherpeipot ovat olleet Suomessa erittäin runsaslukuisia kunnes muutamia vuosia sitten niiden kanta alkoi romahtaa. Ne saivat ruokintapaikoilta jonkin alkueläimen aiheuttaman sairauden, joka sai niiden kurkut turpoamaan niin, etteivät ne enää kyenneet nielemään ruokaa. Niiden kanta on romahtanut ainakin 60 prosenttia. Kyseinen sairaus yleistyi Brittein saarilla vuonna 2005. Epidemia levisi ainakin Ruotsiin ja Suomeen sangen pian. Parina viime vuonna ei ruusupensaissa olekaan paljon viherpeippoja näkynyt. Siksipä voi vain iloita, kun niitä nyt taas havaitsee ruusunmarjoja syömässä:

Välillä viikonloppuna aamupäivisin kuului sellaisia lintujen ääniä, joita alueella ei normaalisti kuulu. Ne ehkä olivat etelänmuuttomatkalaisia, jotka olivat pysähtyneet lepäämään ja syömään. Palokärjet liikkuivat isoäänisesti, kuten niillä on tapana ilmaista saapumisensa. Yhtäkkiä näin ja kuulin myös yhtä yksittäistä tikkaa, joka kummastutti. Alueen tikat liikkuvat yleensä pareittain, ja talvella ryhmissäkin. Nyt paikalle, kuusen latvaan, lensi tikka ihan yksikseen. Sen päälakikin oli mielestäni kovin pyöreä ollakseen käpytikka.  Sain siitä pari kuvaa, mutta ne ovat niin kaukaa otettuja, joten en tiedä voiko sitä niistä käpytikaksi varmistaa. Alemmassa kuvassa, todellakin lentää kyseinen tikka, eikä mikään hyönteinen:

Näin myös Kiiliäisvuorella komean tikan:

Kotiniemen siirtolapuutarhalla on koko kesän haukka saalistanut pikkulintuja, joita siellä on runsain mitoin. Vielä syyskuun loppupuolella näin kun varis ajoi haukkaa takaa kyseisellä alueella:

Helsingissä mustarastaat ovat tulleet pihamaalle. Ja, hanhet lentävät Helsingin yllä:

Kevätlintuset

Aiemmin keväällä jo pelkäsin pulmusesta tulevan minulle lintujokaeinäyttäydy. Pian sen jälkeen näin pulmusia kaksikin kertaa. Ja, viime viikon keskiviikkona näin niitä jo kolmannen kerran: illalla Viikin pellolla niitä oli kuusi. Ne kyllä uppoutuvat maastoon hyvin.

Samalla viime keskiviikkoillan reissulla näin tämän kevään uusina lintuina rastaita, joista varsinkin kulorastaan näkeminen oli kiva juttu. Västäräkitkin olivat saapuneet. Todellista päänvaivaa tunnistamisessa aiheuttivat vanhat pajusirkku (Emberiza schoeniclus/  Reed Bunting, Northern Reed Bunting) koiraat. Niiden näkeminen oli minulle uusi iloinen tuttavuus. Kookkaita kanandanhanhia oli useita, kuten myös töyhtöhyyppiä. Taivaanvuohen mäkätys kuului pelloilta, mutta sitä en onnistunut näkemään.

Kaverukset katsovat yhdessä eteenpäin. Pienempi on pajusirkku:

Vantaanjoesta olivat jäät lähteneet ja niityillä on tulva vettä. Niittyjen tulvissa liikkuvat paitsi rastaat ja västäräkit, niin myös lokit. Tämä kuva on otettu kodin läheltä tulvivalta niityltä viime perjantaina, ja sen jälkeen ovat lumet kuta kuinkin kaikkialta sulaneet:

Sähkölangalla istui pieni lintu, jota en tunnistanut. Se oli punarintaa pienempi. Voikohan tästä profiilikuvasta sitä tunnistaa? Ja, samoin tunnistamaton, viime perjantaina kuvattu pienen pieni terhakka laulaja (huomattavasti punarintaa pienempi), metsästä kodin viereltä:

Tänä keväänä minulle yksi uusi asia on  punarinnan (Erithacus rubecula/ European Robin, eng.) laulu, jota koko viikonlopun sain kuulla. En ole aiemmin tähän aikaan vuodesta ollut näin aktiivisesti kuulemassa lintuja, ja siksipä koskaan aiemmin en ole nähnyt punarinnan laulavan koko rintakehän voimalla. Se aloitti aamulla varhain hyvin kuuluvan laulunsa ja jatkoi sitä pitkin päivää. Kesäisin punarintaa näkee, mutta sen laulua ei tällaisena kuule. Kylläpä pieni ja söpö punarinta onkin komea laulaja!

Peipot (Fringilla coelebs/ Chaffinch, eng.) myös laulavat kuuluvasti. Ja, välillä istuvat ihmettelemässä. Minulle tuotti pulmaa tämä näissäkin kuvissa näkyvä voimakkaan vihreä selkä, sillä yleensä en ole peippojen selkää tällä tavoin vihreänä nähnyt.

Kaksi tikkaa kävivät lähipuussa. Oletan niiden olevan käpytikkoja, mutta jos eivät ole, niin oikaiskaa. Toinen näistä tikoista pullisti rintaansa mahtavaksi palloksi ja suki itseään. Sitä oli hienoa seurata läheltä. Nämä kuvat on otettu ikkunan lävitse.

Lähes koko viikonlopun olin ulkosalla. Siellä on nyt niin mahtava lintujen konsertti, että! Illalla aloittavat laulurastaat, kun useat muut linnut lopettavat laulunsa. Kärpäset, mehiläiset, ampiaiset ja muutamat perhoset ovat jo liikkeellä. Maasta työntyy kevätkukkia.