Aamuyössä kesäkuussa

Härkälintu (Podiceps grisegena/Red-necked Grebe)

Västäräkin poikanen ja onnellinen akileija

Lintujen poikasia näkyy vähän joka puolella. Ne lentää pyristelevät hieman valtoimenaan ja villisti. Niiden emot yrittävät pitää niitä silmällä ja käydä ruokkimassa niitä aina siellä, missä poikaset milloinkin ovat ympäristöönsä tutustumassa.

Eilen pihalla västäräkin (Motacilla alba/ White Wagtail) poikanen oli maassa pitkään. Sen emo kävi sitä ruokkimassa. Poikanen näytti avuttomalta, eikä saanut tuulta siipiensä alle. Aloimme ajatella, ettei se osaisi vielä edes lentää. Päätimme siis, että siirrämme sen hieman suojaisempaan paikkaan. Vaan, heti kun sitä lähestyi, se sittenkin samassa pyrähti matalalentoon kohden viereistä metsää.

Olen viime vuosina kuvannut paljon kukkia – enimmäkseen perennoja. Pelkästään tänä vuonna olen tähän päivään mennessä kuvannut jo 1000 kuvaa kukista – enimmäkseen perennoista. Silloin tällöin olen tähän blogiin laittanut joitakin kukkakuvia. Nyt kuitenkin avasin kukkakuville ihan oman blogin: Onnellinen Akileija. Sinne tulen jatkossa laittamaan kuvia kukista ja tässä blogissa keskityn lintuilemaan.

(Västäräkin poikasen kuvat on otettu ikkunan lävitse)

Aamukylpy

Kas, mukava tavata!

Muutaman kerran olen kirjoittanut linnuista, jotka eivät näyttäydy. Siis, kutakuinkin tavallisista ja yleisistä linnuista, joita lähes kaikki näkevät, mutta minä en jostakin syystä onnistu havaitsemaan.

Eräs lintujokaeinäyttäydy on minulle ollut punavarpunen (Carpodacus erythrinus/Common Rosefinch, eng.) . Punavarpunen on sangen yleinen ja siksipä täysin nähtävissä oleva lintu. Olen tuntenut vuosia punavarpusen äänen oikein hyvin. Se laulaa englanniksi: Pleased, to meet you! Ja, sitä ääntä olen kuullut niin usein. Sitä kuulee esimerkiksi Viikin alueilla vähän joka puolella. Mutta, minä en nähnyt punavarpusta. Olen ollut jopa suuremmankin porukan kanssa lintuilemassa ja muut porukasta näkivät punavarpusen, mutta minä en sitä nähnyt, vaikka kuinka tiirailin.

8.6. lintuillessani Viikissä, heti jälleen minua tervehti punavarpusten monotoninen laulu: Pleased to meet you, pleased to meet you! Ironista, kun ne laulavat iloaan tavata minut, mutta minä en vain saa sitä iloa, että tapaisin ne!

Niinpä, edellä mainitsemallani reissulla, keskityin lintuillessani muihin lintuihin kuin punavarpusiin. Lopulta jo ihan läheltä, muutamien metrien päästä, kuulin tuttua tervehdystä: Pleased to meet you! Katsoin lähioksille ja siinä se oli! Silmieni edessä punavarpunen! Samassa se lennähti vähän etäämmälle puuhun, mutta jäi näkyviin ja alkoi laulaa. Näin siis punavarpusen elämäni ensi kerran vasta 8.6. 2012 – vaikka vuosikaudet olen ollut sitä hyvin lähellä, kuunnellut sen laulua vierestä.

Kun näin ensimmäisen punavarpusen, samalla lintuilureissulla näin niitä muuallakin, useita. Eikä siinä vielä kaikki! Tuon linturetken jälkeen olen nähnyt niitä joka ainoalla kerralla, kun olen ollut lintuilemassa Viikissä. Nyt ne näyttäytyvät minulle joka paikassa!

Aivan kuin linnun ja minun välillä olisi ollut vuosia jokin mystinen verho, jota ei voinut edes raottaa. Ja, sitten verho yhtäkkiä aukesi sepposen selälleen, tai poistui kokonaan. Lintu on minulle näkyvissä.

Asiaa voisi kyllä tarkastella hieman rationaalisemminkin. Silmäkin kyllä oppii katsomaan lintuja oikeista paikoista. Siten minulle kävi esimerkiksi satakielen kanssa. Reilu vuosi sitten minulla oli vaikeuksia nähdä satakieltä. Useasti olin, sen äänen perusteella, sitä hyvinkin lähellä, mutta katseeni ei löytänyt sitä. Kun sitä sitten muutaman kerran näki, ja huomasi missä kohtaa oksaa se istuu ja millä korkeudella, niin sen jälkeen on ollut satakieltä helpompi löytää. Silmä alkaa etsiä sitä tietyltä korkeudelta ja tietyistä paikoista oksalla.

Perustietoa ja ääninäyte punavarpusesta Luontoportti-sivustolla.

Ruokokerttunen

Ruovikoissa kuuluu kiihkeätempoinen tsäkätys. Pienet ruokokerttuset (Acrocephalus schoenobaenus/Sedge Warbler) pitävät isoa ääntä.

Ruokokerttunen ei ole suuri. Se on vain noin 11 – 13 cm pitkä, ja painaa alle 15 grammaa.

Ruokokerttuset nousevat välillä ruovikosta lähes pystysuoraan ylös, ilmaan, samalla tyylillä kuin kiurut. Kuitenkaan ne eivät nouse kovin korkealle. Ja, hetken kuluttua ne kiihkeästi tsäkättäen laskeutuvat takaisin jollekin ruon korrelle. Ne laskeutuvat ensin hyvin matalalle, lähelle maata, jotta niitä ei edes näe. Siellä ne hetken tsäkättävät, mutta pian ne alkavat kiivetä kortta ylöspäin samalla koko ajan kiivastempoista ääntänsä pitäen. Silloin ne taas ovat näkyvissä.

Näyttää siltä, että ne eivät tsäkätä kiihkeätahtisesti kuin hengen hädässä, minkään hädän tähden, vaan joistakin muista syistä. Mutta, toisinaan niilläkin kuitenkin on todellinen hätä:

Perustietoa ja ääninäyte ruokokerttusesta löytyy esimerkiksi Luontoportti-sivustolta.

Harmaahaikara

Muutama viikko sitten Hailuodossa käydessäni en ehtinyt nähdä siellä harmaahaikaroita (Ardea cinerea/Grey Heron). Helsingissä niitä näkee joka kerran, kun menee Viikin luonnonsuojelualueille. Harmaahaikara on tätä nykyä levinnyt Suomessa jo aika laajalle.

Harmaahaikara seisoo kaislikossa paikoillaan, ties kuinka kauan. Sitten se yhtäkkiä nappaa pitkällä ja terävällä nokallaan lähellä liikkuvan makupalan, kuten esimerkiksi sammakon tai kalan.

Tänään seurailin rauhassa erään harmaahaikaran aamua. Kun sitä katseli, aloin tuntea sympatiaa tuota hienoa lintua kohtaan. Se onkin todella upea lintu – mitä en ollut aiemmin ajatellutkaan. Ja, sen kaulakin on oikein kaunis. Kaunis ja rauhallinen lintu.

Harmaahaikaralla näyttää olevan keltaiset silmät. Nokka on pesimäaikana oranssinkeltainen, muulloin harmaankeltainen.

Hailuodossa olen nähnyt harmaahaikaralla pesän männyssä. Viikissä ne ovat pesineet, ainakin edellisenä vuonna, yhdyskuntana: pienellä alueella useilla on ollut pesä puiden latvaosissa.

Pari joutsenta ui harmaahaikaran luo. Haikara livahti ruovikon sekaan, kun joutsenet menivät sitä ihan lähelle. Sitten joutsenet lähtivät uimaan takaisin ainakin sadan metrin päähän paikkaan, mistä ne tulivatkin.

Harmaahaikaran korkeus on 84 – 102 cm. Sen siipiväli on noin 155-175 cm.

Alla olevan kuvan otin viikko sitten:

Keltavästäräkki

Eilen epäröin keltaisen västäräkin suhteen, olisiko se keltavästäräkki vai sitruunavästäräkki. Mietin, ettei västäräkin värit näyttäneet koulukirjaesimerkin mukaisilta – kuten aina ei linnut näytäkään kirjojen kuvien mukaisilta.

Tänään olin aamulla jo kuuden aikaan Viikin ruovikoilla. Ei tuullut, joten kaislat ja ruokokasvit eivät heiluneet. Niinpä oli helppoa katsella niiden päällä istuvia lintuja.

Ja, aurinko paistoi, joten valoa riitti kuvaukseen. Nyt näin oikein koulukirja esimerkkejä  keltavästäräkistä (Motacilla Flava/Yellow Wagtail).

Keltavästäräkkikoiraan selkä on vihertävä:

Jotta keltavästäräkki asia ei olisi niin yksinkertainen, niin monimutkaistan hieman. Suomessa pesii kahdenlaisia keltavästäräkkejä. Luontoportissa on kirjoitettu seuraavasti: ”Etelä-Suomessa esiintyvät keltavästäräkit ovat pääosin rotujen risteytymäkantaa (Motacilla flava X thunbergi). Nimirotu (M. f. flava) kuuluu keltapäisten keltavästäräkkien suurryhmään. Nimirodun yksilöiden pään pohjaväri on keltainen ja koirasyksilöillä on keltainen silmäkulmanjuova. Pohjois-Suomessa pesivän rodun (M. f. thunbergi) koirailla päälaki on liuskeenharmaa ja silmäkulmanjuova puuttuu.”

Keltavästäräkit ovat vähentyneet viime vuosina. Muun muassa siitäkin Pertti Koskimies mainitsi viime vuonna esitellessään radiossa keltavästäräkin: Ylen viikon luontoääni.

Keltavästäräkki on minulle vielä uusi tuttavuus, ja olen jotenkin hyvin epävarma sen tunnistamisen suhteen koko ajan... Piti tarkistaa sirkutkin, jotta en nyt sitten kumminkaan erhetyisi sirkkua luulemaan keltavästäräkiksi ;)

Västäräkki keltaisessa

Tänään Helsingissä, Viikin luonnonsuojelualueella, jossa on sekä keltavästäräkkejä (Motacilla flava/Yellow Wagtail) että sitruunavästäräkkejä (Motacilla citreola/Citrine Wagtail), näin linnun, josta alla kaksi kuvaa. Sitruunavästäräkkihän on Suomessa melko harvinainen. Pääkaupunkiseudulla niitä kuitenkin on tietyissä paikoissa. Keltavästäräkki puolestaan on yleinen lähes koko maassa.

Västäräkki sai saaliin.

Olettaisin tämän olevan keltavästäräkki. Siinä on sellaista ruskehtavaa väritystä kuten keltavästäräkeillä. Mutta, sitten katsoin Lintukuva-sivustolta upeita kuvia sekä kelta- että sitruunavästäräkistä, ja aloin epäröidä, että kumman minä näin. Västäräkkien kuvissa havainnollistui, että aina ne eivät ole oppikirjan (eli Lintuoppaan) kuvien näköisiä. Lisäksi epäröintiäni aiheuttaa se, että lintuillessani kohtasin toisen lintuilijan, joka kertoi tulleensa alueelle katsomaan sitruunavästäräkkiä, koska se on varman tiedon mukaan ihan nähtävillä. Alueella siis tunnetusti on sekä kelta- että sitruunavästäräkkejä. Kumman minä näinkään?

Muutamia lintuhavaintoja Hailuodosta

Hailuodossa kaikkialla kuulee kurkien, hanhien ja kuovien ääntä. Niiden äänet ovat erottamaton osa maisemaa.

Kuovin (Numenius arquata/Curlew) pesimäkanta on vähentynyt Etelä-Suomessa, kuten myös muualla maailmassa. Kuovi on ns. silmälläpidettävä laji. Vielä se ei ole uhanalainen, mutta sen kantoja seurataan nyt erityisen tarkasti. Suurin osa maailman kuoveista pesii Euroopassa ja noin joka viides EU:ssa pesivät kuovi pesii Suomessa. Suomalaiset kuovit talvehtivat Brittein saarilla ja Länsi-Euroopassa. Toisin kuin useimmat muut lintulajit, kuovinaaras lähtee muuttomatkalle pian poikasten kuoriuduttua jo kesäkuun alkupuolella, ja koiraat jäävät huolehtimaan poikasista.

Lapasorsalla (Anas clypeata/Northern Shoveler) on suuri littana nokka, jolla se suodattaa vedestä itselleen ravintoa. Se syö monenlaisia pieneliöitä. Ison nokkansa tähden se kuuluu samaan koomisen näköisten lintujen kerhoon kuin telkkä omituisen persoonallisen pään muodon johdosta. Lapasorsan kaula on matalampi kuin muilla sorsilla.

Lapasorsa koiras on keväällä ja alkukesällä komeissa väreissään. Syksyllä se ei enää olekaan väritykseltään niin loistokas. Koiras takaapäin:

Punajalkaviklo (Tringa totanus/Common Redshank):

Sateessa, Hailuodossa

Top5Lintu: Ristisorsa

Käväsin viikonloppuna Hailuodossa. Menin, heti kun ennätin, katsomaan ristisorsaa (Tadorna tadorna/ Common Shelduck) sekä tietenkin muitakin lintuja. Ja, siellähän ristisorsa olikin – samalla paikalla kuin aina. Äänten perusteella niitä oli tällä kertaa kyseisellä alueella enemmän kuin edellisinä vuosina.

Muistelen jo lapsuudessani tai nuoruudessani nähneeni ristisorsia Perämeren saarilla. Ristisorsa on lintu, jonka tunnistaa, kun sen on kerran nähnyt.

Ristisorsia ei kuitenkaan niin vain Suomessa näe. Se on harvalukuinen. Ilmoitettuja varmoja pesintöjä on vain noin 40 – tosin, luulen, että pesintöjä on hieman enemmänkin, koska kaikista ei kuitenkaan ilmoitusta Lintu Atlakseen tai Tiiraan tehdä. Suomessa ristisorsia on eniten Hailuodossa. Sen sijaan, esimerkiksi Britteinsaarilla niitä on vielä enemmänkin. Laji on siis Suomessa harvalukuinen, mutta toisaalla Euroopassa sitä kuitenkin pesii.

Suomeen ristisorsa palaa huhtikuussa vietettyään talven Länsi-Euroopassa. Se munii toukokuun alussa 8-12 munaa, joita hautoo 4 viikkoa. Molemmat emot huolehtivat poikasista.

Ristisorsa kuuluu minun Top5-lintuihin. Se on kaunis, ja mielestäni hyvin erikoisen värinen lintu Suomen linnuksi. Sitä ei ulkonäön ja ison koon vuoksi helposti miellä sorsaksi. Enemmänkin se on jotakin ankan ja hanhen välillä olevaa… (ja, niin se ehkä onkin?) Sen jalat ovat pidemmät kuin sorsilla, mikä luo sen olemukseen ylvästä ryhtiä.  Koiraan nokka ja jalat ovat upeasti samanväriset. Puvussa valkoisen, ruskean ja mustan rajat ovat erittäin selkeät, ja tekevät linnusta paitsi helposti tunnistettavan, myös hyvin persoonallisen ja kauniin. Kuvaamani ristisorsa on koiras: koiraalla on kyhmy nokassa.