maanantai 28. helmikuuta 2011

Bambi, vai mikä se oli...

Vihdoinkin kovat pakkaset loppuivat!
Lintujen ruokintapaikalla Lahdessa eilen oli yllättävä näky. Paikalla oli käynyt otus, joka jätti sekä jälkensä että jätöksensä. Kuvasin jäljen

ja jätöksen


Valitettavasti en tajunnut laittaa jäljen viereen tulitikkuaskia tms., johon voisi verrata jäljen kokoa selkeästi. Siis, niitähän on kuusipeuroja, valkohäntäpeuroja, metsäkauriita, bambeja ja vaikka mitä hirvi- sekä poroeläimiä, mitkä minulta menevät keskenään kivasti sekaisin…
Lisättyäni ruokaa linnuille, menin etäämmälle (Pirkon mökin kuistille) odottelemaan, ketä kävisi ruokailulla. Sini- ja talitiaisporukat tulivatkin hetkessä syömään. Runsaaseen puoleen tuntiin en muita lintuja siinä havainnut. Vaan, kun katsoin etäämmälle metsän reunassa oleviin mökkeihin, näin siellä pihalla kaksi otusta, jotka varmasti olivat samoja, jotka olivat käyneet myös lintujen ruokintapaikalla:  metsäkauriita!



Aiemmin olenkin nähnyt metsäkauriita vain liikkuvasta autosta. Nyt sain niitä rauhassa tarkastella ja ihastella, sekä kummastella.
Aika hämmentävää, kun metsäkauriit jättävät niin pienet jäljet, ja kuitenkin ne ovat aika kookkaita. Tai, sitten ne vain näyttivät isoilta, koska hanki kantoi niitä ja ne olivat hangen päällä. Ja, niiden korvat olivat isot, kun ne sojottivat tarkkaavaisesti pystyssä. Kauniitahan metsäkauriit kyllä ovat.
Ne olivat syöneet Pirkon luumupuun oksia (ja jättäneet siihen jätöksiä) ja sieltä naapuri mökistä muun muassa omenapuun runkoa tosi rankan näköisesti. Uskon niiden myös syöneen linturuokintapaikalla auringonkukan siemeniä.

Mikä eläin on Bambi
Vuonna 1924 itävaltalainen Felix Salten julkaisi romaanin Bambi: tarina metsästä. Siinä kerrotaan Bambi-nimisestä metsäkauriista. Myöhemmin 1940-luvulla Disney tuotti Salten kirjan pohjalta animaatioelokuvan Bambi, mutta siinä elokuvassa Bambi on valkohäntäpeura, eikä metsäkauris.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Hippiäinen

On lintuja, jotka eivät vain suostu näyttäytymään. Sellaisia, joiden lähelläkin voi olla, mutta joita ei näe. Sitä ei vain näe. Ikään kuin lintu piiloutuisi juuri minulta. Näyttäytyy kaikille, mutta ei minulle. Tai, minun silmäni eivät ole sitä valmiita katsomaan. Ikään kuin olisi jokin ”maaginen luonnonhenki”, joka on päättänyt viisaudessaan, että vielä et saa nähdä, vielä et ole valmis sitä näkemään. Ikään kuin linnun ja itsen välillä olisi jokin suurempikin yhteys. Jokin symbolinen. Jotakin, jota ei voi sanoiksi pukea. Eikä edes haluta sitä sanoittaa. Ja, se lintu ei näyttäydy. Tai, omat silmät eivät näe, vaikka se näyttäytyisikin. Sitä ei siis vain näe.
Hippiäinen, Regulus regulus, on Euroopan pienin lintu. Vaikka se on niin pieni, niin luulisi olevan helppoa havaita hippiäisiä metsäisessä Suomessa, sillä niitä on täällä jopa miljoona. Tosin, osa niistä lentää talveksi vähän lämpöisempään ympäristöön, ja osa jää tänne talvehtimaan.
Heti lintuharrastukseni alusta lähtien halusin nähdä hippiäisen. Olin oppinut hippiäisen äänen niinkin hauskalla tavalla kuin lahjaksi saamastani pehmolelusta. Epäuskoisena hippiäispehmolelun kykyyn laulaa hippiäistä, tietenkin tarkistin linnunlaulutiedostoista, että se visertää tosiaankin kuin hippiäinen. Pehmolelun opetettua minulle hippiäisen laulun, olikin helppo tunnistaa sen ääni metsissä. Hippiäisen laulua todella kuuluu metsissä, missä kasvaa kuusia. Sitä ei voi olla kuulematta – paitsi, jotkut eivät sitä kykene kuulla, koska sen ääni on niin korkea.
Niinpä kuulin hippiäistä siellä ja täällä metsissä, mutta en vain onnistunut sitä näkemään. Miten voikin olla vaikea nähdä lintua, jonka ääntä kuulee ympärillään, ja jota on tosi runsaslukuisena! Kerran Helsingin Pirkkolan hippiäismetsässä kävellessäni näin kuusen alaoksalta roikkuvan pallon. Ajattelin ihmeissäni jonkun vieneen sinne joulukuusen koristeen. Lähemmäksi mentyäni erotin kunnolla: se oli hippiäisen pesä! Olin aiemmin lintukirjoista lukenut hippiäisen pesästä ja siksi tunnistin sen heti. Pesä nimittäin on pyöreähkö pallo. Näin siis jopa hippiäisen pesän, mutta itse hippiäistä en nähnyt! Ja, tuntui kuin kaikki tuttavat olisivat nähneet hippiäisiä: siis hekin, jotka eivät edes harrasta lintujen havainnointia!
Kesät talvet ja keväät syksytkin tiirailin hippiäistä nähdäkseni. Vaan hippiäinen päätti olla ilmaantumatta minulle, vaikka sen äänen kuulin useasti metsissä hyvinkin lähellä.
Kerran, loppukesästä viime vuonna, kun olin Lahdessa metsässä kiikarein ja kameran kanssa, yhtäkkiä kohtasin, ihan odottamatta, jotain yllättävää. Olin sekametsässä, jossa kasvoi kuusten lisäksi lehtipuita. En kuullut hippiäisen ääntä, enkä oikeastaan silloin sitä tähyillytkään. Olin seisonut paikoillani liikkumatta ehkä kymmenisen minuuttia, kiikareilla ympäristöäni tutkien, kun jokin pieni lintu lensi puuhun lähelleni. Katselin sitä ilman kiikareita, ja samassa se lennähti vieläkin lähemmäksi puuhun. Se oli noin kuuden metrin päässä minusta ja kasvojeni korkeudella. Katsahdin, että mikä pieni lintu se minua tuli tervehtimään – ja samassa silmänräpäyksessä näin sen keltaisen punkkaripään. Hippiäinen! Siinä se veikisteli, katseli minua, ja se oli, totta vie, tosi söpön näköinen, kuten lintukirjakin kertoo! Ja, silmäni täyttyivät kyynelistä. Minä itkin hiljaa ilosta. Lintu oli rauhallisesti paikoillaan. Tarkasteli minua kuten minä sitä. Olimme siinä kaksin ja kasvotusten. Hippiäinen ja minä.
Alkuhämmennyksestä toivuttuani ja hippiäistä hetken kyynelten lävitse hiljaa katseltuani, aloin tähystää sitä kameralla, mutta silloinhan se tietenkin lensi pois. Enkä saanut siitä kuvaa.
Olin hetken täynnä iloa siitä, että näin hippiäisen niin läheltä. Hippiäisen, jota olin yrittänyt nähdä jo pitkään, ja joka ei minulle vaan halunnut näyttäytyä. Tuosta, Euroopan pienimmästä lintusesta oli jo tullut minulle, ei haaste, vaan… Sellainen miellyttävä kaipuun kohde… Jotakin, jonka kertakaikkisesti halusin nähdä ja kohdata. Jotakin tärkeää, mutta sanoittamatonta.  Ja, sitten kun sen ensi kertaa näin, ei ilolla ja kertakaikkisen onnellisuuden tunteella ollut rajaa. Itkin onnesta ja ilosta siinä aurinkoisessa metsässä. Olin kohdannut hippiäisen. Se kävi näyttäytymässä minulle. Minä en edes etsinyt sitä, vaan se tuli tapaamaan minua. Oli meidän kohtaamisemme hetki.



Hippiäisen ääntä voi käydä kuulemassa vaikkapa Lintukuva-sivustolta.
Satu-ihmisille.
Esko-Pekka Tiitisen ja Tuula Tiitisen sadussa Hippiäinen kerrotaan, miten muut linnut nauroivat hippiäisen pienuudelle. Suuremmat linnut olivat sitä mieltä, että hippiäinen ei pienuutensa tähden pärjäisi elämässä. Muiden lintujen pilkasta surulliseksi käynyt hippiäinen sai kuulla auringolta, että aurinko itse oli antanut hippiäisen päähän keltaisen juovan, jotta hippiäinen veisi auringonsäteen sinne, missä tarvitaan valoa. Silloin pieni hippiäinen kuiskaili itsekseen hiljaa: ”Minä olen auringon lintu”…
Lisää voi lukea esimerkiksi Tiitisten kokoelmasatukirjasta Hippiäinen ja hyvän päivän sadut. Tammi, 2004.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Ensimmäisiä havaintoja

Aloin merkitä lintuhavaintoja 22.2. 2009. Ensimmäisenä vuonna niitä ei niin runsaasti tullut. Se ei johtunut lintujen vähäisyydestä, vaan siitä, että en tunnistanut lintuja. Toisena vuonna havaintoja kertyi hieman enemmän, mutta edelleen suuri osa linnuista jäi tunnistamatta. Tänä vuonna aion tsempata, ja opetella hieman enemmän.
En ole juossut bongattavien perässä. Paitsi muutamia kertoja. Bongaaminen on sitä, että menee jonkun toisen ilmoittamalle havainnolle ja käy itse sen havaitsemassa eli bongaamassa. Ensimmäinen bongaukseni olikin heti lintuhavainnointiharrastukseni alkuvaiheessa maaliskuussa 2009. Helsingissä Haagassa oli erään pihan ruokinnalla mustakaularastas. Asiasta uutisointiin mm.   Hesarissa, kun lintuharrastajat ja bongarit täyttivät havaintopaikalla kadun. Ja, minäkin sinne lopulta menin. Ajattelin, että täytyyhän minunkin se lintu nähdä, jos kerran aion nyt tosissaan tätä harrastusta aloitella.
Taisin kolmena aamuna mennä havaintopaikalle seisoksimaan kiikarit kädessä. Tieltä, portilta, oli hyvä näkymä kerrostalon pihan ruokintapaikalle. Siinä seisoksin, ja palelin. Ja, vierelläni seisoksi useita muitakin. Minua hieman jännitti miten kaltaiseni keski-ikäinen nainen soveltuisi asiaan vihkiytyneiden lintuharrastajien pariin. Ympärillä parveili miehiä valokuvausvälineineen ja upeine kiikareineen. Joukossa oli toki myös naisia. Useimmat heistä tuntui tuntevan toisensa. Minä taas en ketään tuntenut, eikä minulla ollut hienoa kameraa, eikä kunnon kiikareitakaan.
Loppujen lopuksi noina kolmena aamuna mustakaularastasta odotellessani pakkasessa opin monia juttuja juuri ympärillä olevilta lintuharrastajilta. Siinä, kun odoteltiin mustakaularastasta, he havainnoivat muita lintuja. Ja, sitä oli mukava kuunnella. Kun keski-ikäiset miehet innostuivat pienestä kuusitiaisesta, tai muusta veikeästä ruokintapaikan linnusta. He seurasivat ilolla kaikkia lintuja, ja hiljaisena kuuntelin ja opin heiltä heidän tietämättään (tai, ehkäpä he aavistivat, että kuuntelen mielenkiinnolla?). He vaikuttivat ystävällisiltä ihmisiltä, jotka antoivat minulle tilaa kuunnella itseään.
Kolmantena aamuna olin jo tunteja seisoksinut ja odotellut, kun vihdoin ja viimein mustakaularastas lennähti ruokinnalle. Ja, se oli siinä vain hetken! Pienen pienen minuutin ehkä! Niin, että voin sanoa nähneeni sen, mutta en sitä sen enempää ehtinyt tarkastella. Lintu lensi hetkessä pois ruokintapaikalta.
Muistan, miten tyhjä, ja ehkä tyhmäkin, oli oloni siinä. Olin innolla odottanut näkeväni kyseisen linnun, ja sitten, kun näin sen, en ollutkaan ilosta soikeana – kuten muutama muu siinä vierelläni oli. Aika sekavissa tunnelmissa lähdin siitä kotiin päin. Mietin, miksi linnun näkeminen ei tuottanutkaan minulle ahaa-elämystä tai kiksejä tai jotakin suurenmoista. Hienoa oli ollut olla lintuharrastajien ”kuunteluoppilaana” siinä havaintopaikalla, mutta loppujen lopuksi, yhtä hienoa ja antavaa ei ollutkaan itse mustakaularastaan näkeminen.
Olin kotimatkalla jo Oulunkylän aseman luona bussipysäkillä. Kun kuulin ihmeellistä laulua läheisestä koivusta. Latvan seutuvilla oli pieni lintu. Lintu lauloi niin kauniisti ja surumielisesti ettei tosikaan. Ja, sen laulu kantoi kaiken muun ylitse. Kaivoin kiikarit kassista. Lintu kuitenkin kirkasta taivasta vasten näyttäytyi niin tummana, että siitä oli hankala nähdä mitään tarkkoja piirteitä. Kotiin päästyäni aloin plarata netistä lintujen laulusaitteja etsiäkseni äänen perusteella kyseisen lintusen. Kävin tunteja, epäsystemaattisesti lävitse linnunlauluja suurella intohimolla. Ja, sitten löysin sen äänen. Se oli pussitiaisen ääni!

Pussitiainen maaliskuussa Oulunkylässä koivunlatvassa laulamassa! No, sehän olisi epätodennäköistä, että niin olisi! Lintuja pitkään harrastaneet ystäväni kertoivat meilitse ystävällisesti, mutta suoraan, kun asiasta kyselin, että ei se todennäköisesti pussitiainen olisi.  Laulajan surumielinen ja kantava säe vaivasi minua niin paljon, että seuraavana päivänä menin kävelemään paikoille, missä sen havaitsin. Kävelin pieniä katuja, ja katselin ja kuuntelin, mutta sitä ei enää kuulunut.



  (Kuvan punarinta ei kuulu tarinaan)
Että itse tekemäni havainto pienestä linnusta, joka lauloi niin ihmeellisen kuuluvasti ja kauniisti, oli minulle elämys ja ilo. Se oli suurempi elämys ja ilo kuin bongaamani mustakaularastas. Mustakaularastaan merkitsin havaintovihkooni havainnoksi, mutta kaunislauluista pikkulintua en voinut havaintovihkooni merkitä. Se lintunen jäi tunnistamattomaksi. Kuitenkin tuo pieni laulaja tuotti minulle enemmän iloa kuin haviksen havaintovihkooni tuottanut mustakaularastas.
Ehkä joku muukin harrastuksen alussa innoissaan on luullut näkevänsä tai kuulevansa jopa harvinaisempia lintuja –  silloin, kun kyseessä ei todellakaan ole harvinainen lintu ;) Kun ei ole vielä kokemusta, silloin voi luulla näkevänsä tai kuulevansa jotakin erikoista. Ja, tottahan kaikki linnut ja laulut erikoisia ovatkin, kun niitä ensi kertoja kuulee ja näkee! Mitä enemmän niitä näkee ja kuulee, sitä paremmin niitä tunnistaa. Harrastaessa myös oppii enemmän lintujen tavoista, äänistä, paikoista missä ne lajityypillisesti olelevat ja pesivät. Oppiessaan tutut paikkalinnut käyvät ilon aiheeksi, ja niitä ei enää erehdy, innoissaan, arvelemaan erikoisuuksiksi! Tosin, kuten jo alussa kerroin, en minä vieläkään juuri lintuja tunnista, mutta opettelen…
En siis saanut havaintovihkooni ensimmäisenä vuonna kovin monia haviksia eli havaintomerkintöjä. Syynä oli myös ankara itsekritiikki: vain täysin varmalla tunnistetut linnut päätyivät havaintovihkooni. Mitään kyseenalaisia havaintoja en vihkooni merkinnyt. Enkä tänä päivänäkään merkitse. Edelleenkin omat havainnot linnuista tuottavat suurinta iloa, enkä niinkään juoksentele bongaamassa.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Prologi pakkasessa

Pitemmittä sanoitta. Kun on kylmää, ja nyt on kylmää, ei haluta mennä ulos pakastumaan.
Linnut ovat niitä paikkalintuja, joita ikkunasta ja parvekkeelta näkee. Ne kaksi harakkaa pihan männyissä. Varikset ja tiaiset, kyyhkyt talon katolla…
Viime sunnuntaina näin Lahdessa ikkunasta tiaistapauksen. Sellainen pieni ja söpö. Se oli parvekkeen kaiteella, ja lennähti ihan ikkunalaudalle. Lähes nokka kiinni lasissa, ja minä toisella puolella.  Ja, siinä sen näin: jotakin oli tapahtunut pikkuiselle poloiselle. Sen kaula oli auki ja veressä. Oliko se joutunut jonkun isomman linnun tai kissan hampaisiin? Oliko jokin terävä reuna jossakin repinyt sen kaulan? Vai, onko sillä kasvain kaulassa? Loiseläjiä elinvoimaa imemässä?

Siinä noin 25 asteen pakkasessa se lennähteli parvekkeen kaiteelta toiselle. Etsi kai lämpöä. Etsi ehkä suojaa. Ehkä kaipasi ruokaa. Ehkä se halusi levätä. Jossakin, jossa olisi hyvä ja turvallista. Turvallista ja levollista. Olla ja hengittää. Nukahtaa. Nukahtaa pikkulinnun uneen. Uneen lämmöstä ja valosta. Auringosta. Hyönteisistä ja vihreistä lehdistä. Punaisista kukista, ja tuulen vireestä. Tuulen hennosta otteesta siipien alla. Lämpöisen tuulen kosketuksesta. Ilosta. Ilosta, ehkä pikkuinen tintti olisi uneksinut. Siihen iloonsa nukahtanut.