sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Kevätsade




-Kevätsade on hyvää tekevä sade, sanoi harmaahiuksinen nainen keinutuolistaan katsoessaan ikkunaan. Tyttö kuuli naisen sanat ja sateen ikkunassa, naisen tasaisen hengityksen.

-Muistatko sen sadun? Niistä linnuista, tyttö kysyi.

Nainen kurtisti otsaansa muistaakseen, tietääkseen. Oli vaiti miettiessään.
-No, niistä linnuista, tyttö tivasi.

-En muista, vastasi nainen yksitotisesti. Mikä satu? Kerro sinä se, jos muistat, jatkoi nainen.

-No, enhän minä muista… Siis se sininen lintu, tai vihreä… Siellä, missä oli ilon ja varjon maa, tyttö sopersi ja haroi avuttomana kädellään ilmaa kuin kadonnutta satua tavoitellakseen.



Sade koputteli ikkunaan. Hyvää tekevä sade. Tyttö ja nainen olivat hiljaa. Katsoivat molemmat ikkunaan, eivätkä puhuneet ajatustakaan.

-Kumpi sinusta olisi helpompaa löytää: se sininen tai vihreä lintu, vaiko se satu, joka on kadoksissa, kysyi nainen kesken hiljaisuuttaan.

Tyttö laittoi kätensä levollisesti syliinsä. Hän ajatteli lintua, jonka näki mielessään. Hän näki sen, mutta ei nähnyt sen väriä selkeästi. Oliko se sininen vai vihreä? Ja, satu. Satu puolestaan – siitä hän ei saanut otetta. Ei saanut sadun päästäkään kiinni. Vaikka toisaalta, se oli ihan lähellä, näkymättömänä, mutta kuitenkin valmiina kosketukseen. Valmiina hentoon otteeseen. Se ikään kuin odotti. Kurotuksen päässä. Käden ulottuvilla. Mielen ulottuvilla. Sydämen lähellä. Ja, hiuksissa, sekä sormenpäissä.

-Satu, vastasi tyttö, ja hämmästyi omaa yhtäkkistä varmuuttaan.

-Sitten sinä löydät sen, sanoi nainen katsahtaen tyttöön. Ja, kun tyttö katsoi naiseen, he molemmat tiesivät. He tiesivät, että se satu on jo tässä. Hetkessä. Keinutuolissa ja vanhenevassa naisessa. Tytössä itsessään ja sateessa. Hyvää tekevässä kevätsateessa.


Anu

4 kommenttia:

Kiitos, kun kommentoit! Thank you for your comments.