keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Ensimmäisiä havaintoja

Aloin merkitä lintuhavaintoja 22.2. 2009. Ensimmäisenä vuonna niitä ei niin runsaasti tullut. Se ei johtunut lintujen vähäisyydestä, vaan siitä, että en tunnistanut lintuja. Toisena vuonna havaintoja kertyi hieman enemmän, mutta edelleen suuri osa linnuista jäi tunnistamatta. Tänä vuonna aion tsempata, ja opetella hieman enemmän.
En ole juossut bongattavien perässä. Paitsi muutamia kertoja. Bongaaminen on sitä, että menee jonkun toisen ilmoittamalle havainnolle ja käy itse sen havaitsemassa eli bongaamassa. Ensimmäinen bongaukseni olikin heti lintuhavainnointiharrastukseni alkuvaiheessa maaliskuussa 2009. Helsingissä Haagassa oli erään pihan ruokinnalla mustakaularastas. Asiasta uutisointiin mm.   Hesarissa, kun lintuharrastajat ja bongarit täyttivät havaintopaikalla kadun. Ja, minäkin sinne lopulta menin. Ajattelin, että täytyyhän minunkin se lintu nähdä, jos kerran aion nyt tosissaan tätä harrastusta aloitella.
Taisin kolmena aamuna mennä havaintopaikalle seisoksimaan kiikarit kädessä. Tieltä, portilta, oli hyvä näkymä kerrostalon pihan ruokintapaikalle. Siinä seisoksin, ja palelin. Ja, vierelläni seisoksi useita muitakin. Minua hieman jännitti miten kaltaiseni keski-ikäinen nainen soveltuisi asiaan vihkiytyneiden lintuharrastajien pariin. Ympärillä parveili miehiä valokuvausvälineineen ja upeine kiikareineen. Joukossa oli toki myös naisia. Useimmat heistä tuntui tuntevan toisensa. Minä taas en ketään tuntenut, eikä minulla ollut hienoa kameraa, eikä kunnon kiikareitakaan.
Loppujen lopuksi noina kolmena aamuna mustakaularastasta odotellessani pakkasessa opin monia juttuja juuri ympärillä olevilta lintuharrastajilta. Siinä, kun odoteltiin mustakaularastasta, he havainnoivat muita lintuja. Ja, sitä oli mukava kuunnella. Kun keski-ikäiset miehet innostuivat pienestä kuusitiaisesta, tai muusta veikeästä ruokintapaikan linnusta. He seurasivat ilolla kaikkia lintuja, ja hiljaisena kuuntelin ja opin heiltä heidän tietämättään (tai, ehkäpä he aavistivat, että kuuntelen mielenkiinnolla?). He vaikuttivat ystävällisiltä ihmisiltä, jotka antoivat minulle tilaa kuunnella itseään.
Kolmantena aamuna olin jo tunteja seisoksinut ja odotellut, kun vihdoin ja viimein mustakaularastas lennähti ruokinnalle. Ja, se oli siinä vain hetken! Pienen pienen minuutin ehkä! Niin, että voin sanoa nähneeni sen, mutta en sitä sen enempää ehtinyt tarkastella. Lintu lensi hetkessä pois ruokintapaikalta.
Muistan, miten tyhjä, ja ehkä tyhmäkin, oli oloni siinä. Olin innolla odottanut näkeväni kyseisen linnun, ja sitten, kun näin sen, en ollutkaan ilosta soikeana – kuten muutama muu siinä vierelläni oli. Aika sekavissa tunnelmissa lähdin siitä kotiin päin. Mietin, miksi linnun näkeminen ei tuottanutkaan minulle ahaa-elämystä tai kiksejä tai jotakin suurenmoista. Hienoa oli ollut olla lintuharrastajien ”kuunteluoppilaana” siinä havaintopaikalla, mutta loppujen lopuksi, yhtä hienoa ja antavaa ei ollutkaan itse mustakaularastaan näkeminen.
Olin kotimatkalla jo Oulunkylän aseman luona bussipysäkillä. Kun kuulin ihmeellistä laulua läheisestä koivusta. Latvan seutuvilla oli pieni lintu. Lintu lauloi niin kauniisti ja surumielisesti ettei tosikaan. Ja, sen laulu kantoi kaiken muun ylitse. Kaivoin kiikarit kassista. Lintu kuitenkin kirkasta taivasta vasten näyttäytyi niin tummana, että siitä oli hankala nähdä mitään tarkkoja piirteitä. Kotiin päästyäni aloin plarata netistä lintujen laulusaitteja etsiäkseni äänen perusteella kyseisen lintusen. Kävin tunteja, epäsystemaattisesti lävitse linnunlauluja suurella intohimolla. Ja, sitten löysin sen äänen. Se oli pussitiaisen ääni!

Pussitiainen maaliskuussa Oulunkylässä koivunlatvassa laulamassa! No, sehän olisi epätodennäköistä, että niin olisi! Lintuja pitkään harrastaneet ystäväni kertoivat meilitse ystävällisesti, mutta suoraan, kun asiasta kyselin, että ei se todennäköisesti pussitiainen olisi.  Laulajan surumielinen ja kantava säe vaivasi minua niin paljon, että seuraavana päivänä menin kävelemään paikoille, missä sen havaitsin. Kävelin pieniä katuja, ja katselin ja kuuntelin, mutta sitä ei enää kuulunut.



  (Kuvan punarinta ei kuulu tarinaan)
Että itse tekemäni havainto pienestä linnusta, joka lauloi niin ihmeellisen kuuluvasti ja kauniisti, oli minulle elämys ja ilo. Se oli suurempi elämys ja ilo kuin bongaamani mustakaularastas. Mustakaularastaan merkitsin havaintovihkooni havainnoksi, mutta kaunislauluista pikkulintua en voinut havaintovihkooni merkitä. Se lintunen jäi tunnistamattomaksi. Kuitenkin tuo pieni laulaja tuotti minulle enemmän iloa kuin haviksen havaintovihkooni tuottanut mustakaularastas.
Ehkä joku muukin harrastuksen alussa innoissaan on luullut näkevänsä tai kuulevansa jopa harvinaisempia lintuja –  silloin, kun kyseessä ei todellakaan ole harvinainen lintu ;) Kun ei ole vielä kokemusta, silloin voi luulla näkevänsä tai kuulevansa jotakin erikoista. Ja, tottahan kaikki linnut ja laulut erikoisia ovatkin, kun niitä ensi kertoja kuulee ja näkee! Mitä enemmän niitä näkee ja kuulee, sitä paremmin niitä tunnistaa. Harrastaessa myös oppii enemmän lintujen tavoista, äänistä, paikoista missä ne lajityypillisesti olelevat ja pesivät. Oppiessaan tutut paikkalinnut käyvät ilon aiheeksi, ja niitä ei enää erehdy, innoissaan, arvelemaan erikoisuuksiksi! Tosin, kuten jo alussa kerroin, en minä vieläkään juuri lintuja tunnista, mutta opettelen…
En siis saanut havaintovihkooni ensimmäisenä vuonna kovin monia haviksia eli havaintomerkintöjä. Syynä oli myös ankara itsekritiikki: vain täysin varmalla tunnistetut linnut päätyivät havaintovihkooni. Mitään kyseenalaisia havaintoja en vihkooni merkinnyt. Enkä tänä päivänäkään merkitse. Edelleenkin omat havainnot linnuista tuottavat suurinta iloa, enkä niinkään juoksentele bongaamassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit! Thank you for your comments.