Hippiäinen

On lintuja, jotka eivät vain suostu näyttäytymään. Sellaisia, joiden lähelläkin voi olla, mutta joita ei näe. Sitä ei vain näe. Ikään kuin lintu piiloutuisi juuri minulta. Näyttäytyy kaikille, mutta ei minulle. Tai, minun silmäni eivät ole sitä valmiita katsomaan. Ikään kuin olisi jokin ”maaginen luonnonhenki”, joka on päättänyt viisaudessaan, että vielä et saa nähdä, vielä et ole valmis sitä näkemään. Ikään kuin linnun ja itsen välillä olisi jokin suurempikin yhteys. Jokin symbolinen. Jotakin, jota ei voi sanoiksi pukea. Eikä edes haluta sitä sanoittaa. Ja, se lintu ei näyttäydy. Tai, omat silmät eivät näe, vaikka se näyttäytyisikin. Sitä ei siis vain näe.

Hippiäinen, Regulus regulus, on Euroopan pienin lintu. Vaikka se on niin pieni, niin luulisi olevan helppoa havaita hippiäisiä metsäisessä Suomessa, sillä niitä on täällä jopa miljoona. Tosin, osa niistä lentää talveksi vähän lämpöisempään ympäristöön, ja osa jää tänne talvehtimaan.

Heti lintuharrastukseni alusta lähtien halusin nähdä hippiäisen. Olin oppinut hippiäisen äänen niinkin hauskalla tavalla kuin lahjaksi saamastani pehmolelusta. Epäuskoisena hippiäispehmolelun kykyyn laulaa hippiäistä, tietenkin tarkistin linnunlaulutiedostoista, että se visertää tosiaankin kuin hippiäinen. Pehmolelun opetettua minulle hippiäisen laulun, olikin helppo tunnistaa sen ääni metsissä. Hippiäisen laulua todella kuuluu metsissä, missä kasvaa kuusia. Sitä ei voi olla kuulematta – paitsi, jotkut eivät sitä kykene kuulla, koska sen ääni on niin korkea.

Niinpä kuulin hippiäistä siellä ja täällä metsissä, mutta en vain onnistunut sitä näkemään. Miten voikin olla vaikea nähdä lintua, jonka ääntä kuulee ympärillään, ja jota on tosi runsaslukuisena! Kerran Helsingin Pirkkolan hippiäismetsässä kävellessäni näin kuusen alaoksalta roikkuvan pallon. Ajattelin ihmeissäni jonkun vieneen sinne joulukuusen koristeen. Lähemmäksi mentyäni erotin kunnolla: se oli hippiäisen pesä! Olin aiemmin lintukirjoista lukenut hippiäisen pesästä ja siksi tunnistin sen heti. Pesä nimittäin on pyöreähkö pallo. Näin siis jopa hippiäisen pesän, mutta itse hippiäistä en nähnyt! Ja, tuntui kuin kaikki tuttavat olisivat nähneet hippiäisiä: siis hekin, jotka eivät edes harrasta lintujen havainnointia!

Kesät talvet ja keväät syksytkin tiirailin hippiäistä nähdäkseni. Vaan hippiäinen päätti olla ilmaantumatta minulle, vaikka sen äänen kuulin useasti metsissä hyvinkin lähellä.

Kerran, loppukesästä viime vuonna, kun olin Lahdessa metsässä kiikarein ja kameran kanssa, yhtäkkiä kohtasin, ihan odottamatta, jotain yllättävää. Olin sekametsässä, jossa kasvoi kuusten lisäksi lehtipuita. En kuullut hippiäisen ääntä, enkä oikeastaan silloin sitä tähyillytkään. Olin seisonut paikoillani liikkumatta ehkä kymmenisen minuuttia, kiikareilla ympäristöäni tutkien, kun jokin pieni lintu lensi puuhun lähelleni. Katselin sitä ilman kiikareita, ja samassa se lennähti vieläkin lähemmäksi puuhun. Se oli noin kuuden metrin päässä minusta ja kasvojeni korkeudella. Katsahdin, että mikä pieni lintu se minua tuli tervehtimään – ja samassa silmänräpäyksessä näin sen keltaisen punkkaripään. Hippiäinen! Siinä se veikisteli, katseli minua, ja se oli, totta vie, tosi söpön näköinen, kuten lintukirjakin kertoo! Ja, silmäni täyttyivät kyynelistä. Minä itkin hiljaa ilosta. Lintu oli rauhallisesti paikoillaan. Tarkasteli minua kuten minä sitä. Olimme siinä kaksin ja kasvotusten. Hippiäinen ja minä.

Alkuhämmennyksestä toivuttuani ja hippiäistä hetken kyynelten lävitse hiljaa katseltuani, aloin tähystää sitä kameralla, mutta silloinhan se tietenkin lensi pois. Enkä saanut siitä kuvaa.

Olin hetken täynnä iloa siitä, että näin hippiäisen niin läheltä. Hippiäisen, jota olin yrittänyt nähdä jo pitkään, ja joka ei minulle vaan halunnut näyttäytyä. Tuosta, Euroopan pienimmästä lintusesta oli jo tullut minulle, ei haaste, vaan… Sellainen miellyttävä kaipuun kohde… Jotakin, jonka kertakaikkisesti halusin nähdä ja kohdata. Jotakin tärkeää, mutta sanoittamatonta.  Ja, sitten kun sen ensi kertaa näin, ei ilolla ja kertakaikkisen onnellisuuden tunteella ollut rajaa. Itkin onnesta ja ilosta siinä aurinkoisessa metsässä. Olin kohdannut hippiäisen. Se kävi näyttäytymässä minulle. Minä en edes etsinyt sitä, vaan se tuli tapaamaan minua. Oli meidän kohtaamisemme hetki.

Hippiäisen ääntä voi käydä kuulemassa vaikkapa Lintukuva-sivustolta.

Satu-ihmisille.

Esko-Pekka Tiitisen ja Tuula Tiitisen sadussa Hippiäinen kerrotaan, miten muut linnut nauroivat hippiäisen pienuudelle. Suuremmat linnut olivat sitä mieltä, että hippiäinen ei pienuutensa tähden pärjäisi elämässä. Muiden lintujen pilkasta surulliseksi käynyt hippiäinen sai kuulla auringolta, että aurinko itse oli antanut hippiäisen päähän keltaisen juovan, jotta hippiäinen veisi auringonsäteen sinne, missä tarvitaan valoa. Silloin pieni hippiäinen kuiskaili itsekseen hiljaa: ”Minä olen auringon lintu”…

Lisää voi lukea esimerkiksi Tiitisten kokoelmasatukirjasta Hippiäinen ja hyvän päivän sadut. Tammi, 2004.