Kesä, ja perhoset

Top 5 havainto: Vihertikka

Sunnuntai aamupäivänä, 28.3. 2010, lähdimme Prahassa Petrinin kukkulalle. Halusin nähdä lintuja – jotakin lintuja. Määrittelemätöntä, ilman ennakko-odotuksia lajeista.

Nousimme kukkulan toiselle sivustalle raitiovaunulla. Jäimme kyydistä pois nunnaluostarin luona. Luostariin meni hienoilla autoilla hyvin pukeutunutta porukkaa, mutta me jatkoimme luostarin pihamaiden lävitse kohden Petrinin kukkulan metsiä ja puistoa.

Aamu oli selkeä, eikä puisto- ja metsäalueilla liikkunut vielä muita. Kävelimme hiekkaista puistotietä, kunnes yhtäkkiä näimme jotakin käsittämätöntä ja odottamatonta. Leikatulla nurmialueella maassa oli jotain vihertävän keltaista, joka liikkui. Ja, kun tarkemmin katsoi, niitä olikin kaksi liikkuvaa vihertävänkeltaista, ja hei! Hei, siinähän on jotakin punaistakin!

Ja, samassa tajusimme, mitä näimme: vihertikkoja!

Sydän alkoi pampattaa. Näkisivätkö me meidät ja lentäisivät tiehensä? Ja, mitä ne oikein tekevät?

Kaksi vihertikkaa vastatusten. Niskojaan nakellen. Kun toinen ”nakkasi” nokkansa vasemmalle yläviistoon, samassa toinen ”nakkasi” oman nokkansa vastakkaiseen suuntaan ja alaviistoon. Sitä ne tekivät. Ne olivat soitimella. Eivätkä ne vähääkään välittäneet meistä. Ne olivat todella intensiivisessä kahdenkeskisessä tanssissaan. Muu maailma oli niille samantekevää. Niillä oli keskenään tosi kysymyksessä.

Vihertikoista on vaikea erottaa naaraita ja koiraita toisistaan. Oli arvoitus olivatko nämä kaksi soidintanssia esittänyttä tikkaa koiras ja naaras. Vai, oliko siinä kaksi koirasta, jotka taistelivat naaraasta. Ja, jos ne olivat kaksi koirasta, niin silloin naaras todennäköisesti oli jossakin lähistöllä jännittämässä kumpi koiraista kisan voittaisi.

Sellaista näkyä olin uskonut voivani katsella ainoastaan jostakin luontodokumenttifilmeistä. Mutta, tämä ei ollut filmiä, vaan upean todellista, ja ennakoimatonta. Hieno, muistiin painautunut hetki, jollaista en ehkä toista kertaa saa kokea. Vihertikat soitimella.

Oliko siis kysymyksessä kosiotanssi vai taistelutanssi, jota tikka tässä lanteet keinuen tanssii:

Lintukirjat kertovat, että koiraalla mustan viiksijuovan keskusta on punainen, kun taas naaraalla viiksijuova on kokonaan musta. Ja, tämä tieto riittää pulman ratkaisuun. Nämä kaksi vihertikkaa olivat koiraita. Ja, niin ollen ne kamppailivat tanssissaan naaraasta. Jälkeen päin voin harmitella, kun tuolloin en tajunnut, että olisi pitänyt katsella myös ympärilleen ja yrittää havaita naarasta: oliko se jossakin lähettyvillä katsastamassa kummasta näistä urhoista tulisi sen sulhanen?

Vaikka toisaalta, olisiko kaksi koirasta taistelleet siinä reviiristä, eikä naaraasta? Toisella tikalla oli jo yksi sulka ”pystyssä” eli se toinen tikka oli jo nokkinut sitä ja lähes repäissyt sulan irti:

Vihertikka (Picus viridis/Eurasian Green Woodpecker) on Suomessa erittäin harvinainen vierailija. Suomessa sitä on nähty vain seitsemän kertaa, joista ensimmäinen havainto oli vuonna 1931 ja viimeisin vuodelta 2007. Sen sijaan vihertikkaa esiintyy kaikissa naapuri maissamme. Se tuntuu ensin yllättävältä, että miksi ei sitten Suomessa.

Bird Lifen uusimmassa Linnut-lehdessä (  Linnut 4/2011) on William Velmalan mielenkiintoinen artikkeli: Vihertikka on mainettaankin harvinaisempi. Siinä Velmala kertoo vihertikan olevan erittäin paikkauskollinen. Kun nuoret tikat itsenäistyvät, ne eivät lennä muutamaa kilometriä kauemmaksi synnyin seudultaan. Vihertikat eivät mielellään lennä aukeiden alueiden yli. Siten virolaiset ja ruotsalaiset vihertikat eivät todennäköisesti lähde ylittämään merta tullakseen Suomeen. Kaikki todetut seitsemän vihertikka-havaintoa ovatkin itärajan tuntumasta: ne ovat harhautuneet Venäjän puolelta Suomeen päin keväällä, ja toiset taas syystuulien mukana. Lisäksi, vihertikkakannat Euroopassa ovat taantumaan päin. Sekin omalta osaltaan viittaa siihen, että vihertikkoja ei tulla niin vain Suomessa näkemään.

Kaiken kaikkiaan vihertikka on elinvoimainen laji, vaikka se pesiikin ainoastaan Euroopassa ja paikoin Lähi-Idässä. Jossakin Britteinsaarilla vihertikkaa näkee lintujen ruokintapaikoilla, vaikka vihertikan pääasiallisin ravinto ovatkin muurahaiset. Ja, tässäpä Basil Edenin upea maalaus brittien kirjasta Birds of Town and Village, johon vihertikka on päässyt kanteen asti:

Petrinin kukkulalla metsikössä ja puistossa oli useita vihertikkoja. Kevät teki niistä aktiivisia ja siksikin niin näkyviä.

Minä olin paitsi Petrinin kukkulalla niin lisäksi yhtäaikaisesti hetkellisesti myös onneni kukkulalla. Mikä ihana aamupäivä Petrinin kukkulan keväässä vihertikkojen keskellä!

Top 5 havainnot. Niitä, jotka ovat jääneet mieleen. Kyse ei ole harvinaisista linnuista, vaan mieleenpainuvista kokemuksista lintuillessa. Jotakin sellaista, mikä muistikuvissa toistuu. Jotakin, mihin mieli palaa itsekseen ja rauhoittuu, tai ihmettelee ja iloitsee. Muistikuvia, joissa mieli ja kaikki itsessä ovat levollisia. Ne ovat Top 5 havaintoja. Ja, vielä varmaan enemmänkin. Sellaisia havaintoja, joissa on jotakin, jostakin syystä. Jokin havainnoissa tai havaintotilanteissa, tai yhteensä niissä molemmissa, on vaikuttanut syvästi. Ehkä kokemuksen tasolla, tai elämyksen tasolla, on ollut jotakin ainoalaatuista. Jotakin, joka on vain tullut rakkaaksi ja tärkeäksi. Jotakin, jota voi kutsua elämänsä Top 5 havainnoiksi. – Mitä sitä selittelemään.

Sinisorsa

Sinisorsa (Anas platyrhynchos/Mallard, eng.) lienee kaikille suomalaisille tunnistettavissa oleva lintu. Se on maan toiseksi yleisin sorsalaji. Minulla otti jonkin aikaa ymmärtää, että heinäsorsista puhuttaessa puhutaan juuri sinisorsista. Heinäsorsa nimi ei ollut minulle tuttu.

Kesäaikaan sinisorsia saattaa olla lähes 250 000 paria. Ne muuttavat yöaikaan loka-marraskuussa talveksi Länsi-Eurooppaan sekä Ruotsin ja Norjan eteläisiin osiin. Suomeenkin niitä jää talvehtimaan noin 20 000 – 40 000 yksilöä.

Pesänsä sinisorsat tekevät metsän heinikoille. Pesä on rakennettu heinänkorsista ja untuviakin käytetään. Munia on 6-15 ja naaras hautoo niitä 27 vuorokautta. Kuoriutuneita poikasia naaras hoitaa kaksi kuukautta. Noiden kahden kuukauden aikana korean väriset koiraat käyvät sulkasatoa lävitse eli ne pudottavat upean värisen pukunsa ja muuttuvat asultaan naaraan kaltaisiksi, värittömiksi ja huomaamattomimmiksi linnuiksi.

Vantaanjoessa, Pihlajiston kohdilla, elelee sorsa, jonka nokassa on kolo.

Nokasta puuttuu palanen.

En tiedä onko se menettänyt palan nokastaan kahinoidessaan toisten sorsien kanssa, tai onko nokka jäänyt johonkin kivenkoloon tai puunkoloon puristuksiin. Vai, onko nokkavaurion aiheuttanut sairaus.

Nämäkin eilen kuvaamani sorsat ovat kesän kuluessa muuttuneet pullasorsiksi: ihmiset käyvät ruokkimassa niitä leivällä ja pullalla – ravinnolla, joka on epätyypillistä sorsille ja vieläpä ajankohtana, jolloin ne löytävät helposti itsekin niille luonnollista ja ominaista ravintoa. Ruokkijat ajattelevat tekevänsä hyvää linnuille ruokkiessaan niitä suolatulla tai sokeroidulla vehnäleivällä. Toivon kuitenkin, että he jatkaisivat niiden ruokintaa talven lävitse, mikäli sorsat jäävät, eivätkä muuta etelään, kun ovat tottuneet saamaan ruokaa ihmiskäsien kautta.

Palokärki

Suomen tikoista suurin on palokärki (Dryocopus martius/Black Woodpecker, eng.). Se on kuta kuinkin variksen kokoinen. Ja, ääneltänsäkin se on vähintäänkin yhtä kovaääninen rääkyjä kuin varis.

Palokärki on kauttaaltaan musta. Koiraalla päälaki on kokonaan puhtaan punainen, ja naaraalla punainen alue on vain päälaen takaosassa. Palokärjen silmät ovat valkoiset. Ja, sen huikean iso, vahva ja terävä nokka on vaalea. Palokärjellä on valtavan pitkä kieli, jonka se työntää puuhun hakkaamiinsa reikiin, napatakseen puun sisältä hyönteisen ravinnokseen.

Vielä joitakin vuosia sitten palokärkeä oli vaikea nähdä, sillä se eleli jylhissä metsissä, eikä juurikaan näyttäytynyt ihmisten ilmoilla. Nykyään palokärjet ovat siirtyneet asutusalueiden lähistöille, ja niitä on helppo havaita. Palokärjet pesivät paksuissa, vanhoissa, ainakin satavuotisissa, puissa. Niiden pesäkolo on iso, ja siksi ne ovatkin asustelleet suurissa metsissä, joissa on kasvanut isoja, mahtavia honkia pesintään. Vanhat metsät kuitenkin ovat vähentyneet metsätaloustyön myötä. Oletettavasti edellä mainitusta syystä palokärkien kantakin väheni 1970 – 1980 aikoina.

Palokärkien lukumäärä on kuitenkin viime vuosina ollut nousussa. Yhtäaikaisesti on helppo havaita, että niitä myös esiintyy asutusten lähistöllä. Ne siis ovat oppineet laajentamaan pesimäympäristöään: kun vanhoja ikimetsiä ei enää niinkään ole, ne sopeutuivat elämään lähempänä ihmisiäkin.

Kun palokärjet aikoinaan pesivät ja elivät yksinomaan suurissa ikimetsissä, niiden vierailut ihmisasutuksen luokse olivat huomionarvoisia tapauksia. Ja, näille vierailuille annettiin monenmoisia selityksiä. Jos palokärki tuli piha-alueelle, uskottiin palokärjen olevan kuoleman saattaja. Joissakin paikoissa uskottiin seinää hakkaavan palokärjen ennustavan nälkävuotta tai tulipaloa.

Ja, uskottiin niinkin, jotta palokärjen äänen kuuleminen tiesi sateen tulemista. Itse asiassa, palokärjen latinankielinen nimi, Dryocopus martius ,viittaa sodanjumala Marsin puuta hakkaavaan lintuun. Antiikinrooman aikalaiset pitivät Mars-jumalaa myös viljelysten suojelijana, ja tästä aspektista kumpuaa ajatus palokärjestä sadetta ennustavana lintuna (Topi Linjama: Hevosmuurahaisten tikkaava kauhu. Kaleva 3.1. 2009).

Palokärkeen ei kuitenkaan aina ja kaikkialla liitetty vain negatiivisia uskomuksia. Jossakin päin on nimittäin uskottu, että silmäsairaus tai sokeus paranisivat, mikäli silmiä hierottaisiin palokärjen munalla. On myös ajateltu, että palokärjen huudot syyspäiväntasauksen aikana (22. tai 23.9) ennustavat kauniita ja hyviä talvisäitä.

Luulenpa, kun nykyään palokärkiä asuu ihan lähellä ihmisasutuksia, eikä niiden vierailut pihapiireissä enää ole niin harvinaisia, ja ihmiset kuuleva palokärkien huutoja useasti – yhtäaikaisesti vanhat uskomukset hiipuvat olemattomiin. Kun palokärjet käyvät puistoissa ja pihapiireissä tuon tuostakin, eikä kukaan kuole, eikä ole tullut nälkävuosia, eikä tulipaloja, niin ihmiset alkavat unohtaa vanhat uskomukset ja tarut palokärkiin liittyen.

Palokärjet syövät puista muurahaisia ja toukkia. Kesäisin ne syövät monipuolisemmin hyönteisiä, hämähäkkejä ja niiden toukkia. Palokärjet jopa mylläävät muurahaiskeoissa napsien muurahaisia. Ne löytävät muurahaiskekoja lumihangenkin alta ja vahvalla nokallaan kaivavat kekoa kunnes löytävät talvehtivat muurahaiset sen uumenista. (Pertti Koskimies: Lintujen Suomi. Palokärki. Teoksessa  Linnut, maailman mielenkiintoisimmat linnut. Jokaisen lintuharrastajan unelmien toivelista.  (100 Birds to See before You Die) D. Chandler, D. Couzens, 2010, readme.fi)

Pesäkolonsa palokärjet tekevät yleensä paksuihin mäntyihin tai haapaan. Ne ovat hyvin paikkauskollisia lintuja, eivätkä juuri vaihda reviirialuettaan. Ne tekevät joka kevät uuden pesäkolon. Niiden edellisvuotiset pesäkolot kelpaavat puolestaan telkille, helmipöllöille, uuttukyyhkyille, oraville ja liito-oraville. Munia palokärki tekee 3-6, ja niitä haudotaan noin 12-14 vuorokautta. Palokärjet ovat parinmuodostukseltaan yksiavioisia. (Ibid.)

Kuvat palokärjestä otin tänään Vantaanjoen varrella, Pihlajiston kohdilla. Hanakkaan ahkerasti se hakkasi puussa, noin viiden metrin päässä kävelytiestä. Eikä se häiriintynyt laisinkaan ohi pyöräilevistä ihmisistä saatikka kävelijöistä. Parhaimmillaan se oli minusta noin kolmen metrin päässä puussa.

Muistelen Lappia...