Hailuoto

Kuvittele paikkaa, jossa. Astut lämpöisestä tuvasta kuistille. Kuulet hanhia, kurkia, joutsenia, haikaran sumutorvimaisen tai pulloon puhalluksen kaltaisen äänen, tikkojen reviirinakutukset... Silmiesi edessä näet ruskosuohaukan liidon. Näet hanhia ja kurkia siinä kuistilla kahvia kaikessa rauhassa siemaillessasi, kun ne vuorokauden mittaan lentävät peltojen ja ruovikon väliä. Pienemmätkin linnut käyvät näytillä, tai ainakin antavat ääninäytteitä. Ja, jos iltaisella, sanotaan vaikkapa 23.30 aikaan menet kuistille, kuulet haikaran ja muiden lintujen äänten lisäksi myös selkeän huhuilun: ”hu-huu – hu-huu”.

Astelet pihalta ja alle kilometrin säteellä näet kaiken. Vesistössä elävät linnut, laajat ruovikot ja ruovikkojen linnut. Harmaahaikaran, haukkoja, taivaanvuohet… Ja, pelloilla erilaisia hanhia, kurkia, joutsenia, rastaita… Kaikki siinä pienen kävelyn ulottuvilla, alle kilometrin säteellä.

Olin juuri neljän päivän aikana sellaisessa paikassa. Hailuodossa. Lintuilijan paratiisissa.

Huikun lauttarannassa oli Perämeren kansallispuistosta kartta. Yllä oleva kuva on ko. kartasta yksityiskohta.

Marjaniemen päädyssä näki merellä ajelehtivan jäälauttoja. Maisema oli vielä melko arktista siinä päässä Luotoa.

Metsässä edellisen vuotinen ”ihmispesä”:

Jänis oksanhangassa metsätien varrella. Jäniksessä ei ollut luodin merkkejä, eikä siinä näkynyt veritahroja. En tiedä oliko ihminen sen siihen nostanut. Vai, oliko jänis hangen päältä siihen loikannut. Nyt hanget olivat sulaneet. Kuulin, että jäniksille voi joskus käydä siten, että ne hyppiessään päättävät päivänsä oksan hankaan.

Lintujen äänet halkovat hiljaisuutta. Hiljaisuutta. Korvat herkistyvät erottamaan ääniä. Alati toistuvan haikaran pulloon puhalluksen äänen, kurjet, hanhet… Korvat kuuntelevat metsässä pieniäkin risahduksia…

Ensimmäistä kertaa asuessani Helsingissä koin illalla Hailuodosta palattuani jotakin häiritsevää. Kun illalla menin parvekkeelle, hädin tuskin erotin pikkulintujen laulun. Kaupungissa on taustahumina. Se vain on. Korviani lähes tulkoon särki tämä taustahumina, johon en liiemmälti aiemmin ole kiinnittänyt huomiota. Nyt koin sen häiritsevänä. Kun olin tottunut hiljaisuuteen, jota halkoo lintujen äänet. Korvani olivat jo tottuneet herkistymään ja kuulemaan hiljaisuutta, sekä hiljaisuuteen pongahtavia yksittäisiä ääniä. Niin nyt, äänimaailmalle herkistyneitä korviani särkee tämä kaupungin taustahumina – johon aiemmin en ollut huomiotani juuri kiinnittänyt. – Tiedän, pian korvani taas tottuvat tähän taustahuminaan, enkä pian sitä edes huomaa… Vaan vieläkin, lähes tulkoon kuulen, jälkiäänenä tai äänimuistikuvana, haikaran äänen, kun kuulin sitä alati Hailuodossa.