Virtavästäräkki

Sain viime perjantaina mukavan eliksen, kun kävimme bongaamassa virtavästäräkin (Motacilla cinerea/Grey Wagtail) Heinolassa.

En nähnyt kuin yhden virtavästin, mutta paikalla niitä on kaksi, jotka ovat pariutuneet. Todennäköisesti toinen niistä oli pesällä, ja näkemämme yksilö tarkkaili ympäristöä vaarojen varalta.

Virtavästäräkki on vasta viime vuosikymmeninä alkanut pesiä Suomessa. Lintuatlaksen mukaan ensi pesintä on ollut vuonna 1967. Nykyään pesintöjä on 10 – 40 vuodessa – tosin, kaikista pesinnöistä ei varmasti ole tietoa.

Pesäpaikan virtavästäräkki tekee virtaavan veden äärelle. Nimensäkin se on saanut elinympäristönsä mukaan: virtaavan veden västäräkki on virtavästäräkki. Virtavästäräkin suojaväri on huikean hieno pienen kosken tummasti virtaavaa vettä, vanhoja puita, kiviä ja sammalia vasten:

Täältä tullaan elämä

Härkälinnut hautovat

Härkälinnut ovat taas saapuneet Alasenjärvelle Lahdessa. Ainakin kaksi varmaa pesintää olen havainnut.

Pesät ovat kiikkeriä kaislalauttoja. Useasti myrskyävä tuuli hajottaa härkälinnun pesiä, sillä ne ovat vain kaisloihin punottuja heikkoja lauttoja. Alla kaksi kuvaa pesästä, jossa toinen emo hautoo ja toinen on pesän takana:

Kuvan pesä on paikalla, jossa ihmiset uittavat koiria – vaikka paikka ei ole koirien uittamisalue. Seurasin lauantaina, kun koira ui noin kahdeksan metrin päässä härkälinnun pesästä, jossa emo hautoi. Onneksi koiran omistaja piti koiransa koko ajan liikkeellä heittämällä sille veteen lelua, jota koira kävi noutamassa. Koiralla ei ollut aikaa katsella ympärilleen havaitakseen hautovan härkälinnun sitä lähellä. Hautova härkälintu:

Härkälintu pesii joka vuosi kyseisessä samassa paikassa. Kuulin pari vuotta sitten jonkun nähneen, miten koira yritti tavoitella kyseisessä rannassa jotakin lintua. 

Tämä koirien uittaminen on minulle tietenkin läheinen asia, koska minulla on koira. Toisaalta, olen huolissani edellä mainitusta härkälinnun pesinnästä nimenomaan koirien tähden, enkä niinkään myrskytuulien tähden. Härkälintu pääsee kyllä sukeltamalla pakoon koiraa, mutta hautova härkälintu sitten on jo toinen juttu. Ja, poikaset eivät varmasti pääse pakoon, tai poikasia selässään kantava emo ei ehkä pääse koiraa pakoon. Koirien omistajien täytyisi pitää koira koko ajan omassa kontaktissaan koiran uidessa, jotta koira ei ehtisi katsella ympärilleen ja kiinnostua linnuista. Saa nähdä miten käy tälle härkälinnun pesinnälle… Tässä kuvassa kuitenkin munia haudotaan:

 Härkälinnut hautovat munia vuorotellen – naaras ei siis ole ainoa munien hautoja. 

Asio otus - poikaset

Tuttavan kodin läheisyydessä on havaittu sarvipöllö (Asio otus/Long-eared Owl). Pöllöllä on poikasia, joita tuttavani ei ollut nähnyt, mutta niiden äänen oli kuullut kylläkin. Hän kuvaili niiden ääntä kuin kettingin ääneksi.

Vaikka tuttava ei tänään ollut kotona, sain käydä hänen pihaltaan kiikaroimassa josko näkisin sarvipöllön ja/tai sen poikasia tontin ulkopuoleisessa metsässä.

Tähyilin tontin ulkopuolisia mäntyjä ja puita kiikareillani. Kävin puita systemaattisesti lävitse. Kuulin metsästä, melko läheltä, matalan ja pienen uuh-äänen. Pian sen jälkeen, ihan takaani, kuulin pienen äänen, ja tajusin, että sarvipöllön poikanen vastasi emolleen tosi lähellä minua. Käännyin ja katselin vieressäni olevaa terijoensalavaa. Ja, siellä se oli: sarvipöllön poikanen!

Se seisoi oksalla, rungon vieressä, ja katseli minua.

 Poikanen ei ole vanha, mutta se on jo iso. 

Tiesin sarvipöllöemon olevan jossakin lähellä ja pitävän minua silmällä. En kuitenkaan nähnyt täysikasvuista sarvipöllöä.

Kiikaroituani ympäristöä, lopulta havaitsin kuusestakin poikasen. 

Mutta, emoa en vieläkään nähnyt, vaikka sen täytyi olla lähellä ja tarkkailevan minua aktiivisesti. Poikaset kerjäsivät emoltaan ruokaa. Se ääni todellakin oli kuin kettingin ääni – mutta se oli myös jotenkin lohduton ääni, ja kuten Lintuopaskin ilmaisee ”sydäntä särkevä” poikasen ääni.

Emo varmasti pääsi rauhassa ruokkimaan tuttavan pihalle poikasiaan, kun me lähdimme pihalta pois.

Minulle tämä oli upea ja sykähdyttävä kokemus. En ole niitä parhaimpia pöllöjen havaitsijoita – en millään ”näe” pöllöjä, vaikka olisin niitä lähelläkin. Siksikin tuntuu tosi upealta, kun sai katsella näitä sarvipöllön poikasia. Kun katseli tuota poikasta, joka seisoi avuttomana, liikkumatta terijoensalavan rungon vieressä, saattoi ymmärtää, että pöllöjen havaitseminen ei ole helppoa. Pöllöillä on hyvä suojaväri ja ne ovat hiljaisia ja liikkumattomia. Ne eivät herätä huomiota liikkumisella tai äänillä.

Tänään ei siis ollut mikään pöllömpi päivä! Sulonen poikanen, jonka niin sanotut ”sarvikorvat” olivat vielä ihan pienet töpsykät ja pyöreät kuin pehmonallekarhulla.

Perustietoa sarvipöllöstä: Luontoportti

Kuvat saa isommaksi klikkaamalla jotakin kuvaa.

Kevät fiiliksiä

Kaikki tavalliset ”peruslinnut” ovat tulleet jo ajat sitten.

Viime viikonloppuna Lahden havaintopaikalla tapahtui. Käet saapuivat perjantaina. Kysyin paikalliselta asukkaalta olivatko käet tulleet alueelle jo aiemmin viikolla, mutta hän vahvisti niiden aloittaneen kukunnan ja liikkumisen perjantaina. Muutama käki oli aivan havaintopaikan läheisyydessä. Toivon, että saisin myöhemmin kesällä nähdä käen poikasen jonkin linnunpöntön lähistöllä…

Lauantaina aloittivat tiltaltit (pajulintuja oli tullut jo aiemmin). Ehkä ne olivat saapuneet yöllä, sillä aiempina päivinä ne eivät vielä laulaneet. Havaintopaikalla ja lähimetsässä havaitsin kuuden eri tiltaltin laulavan. Se on upeaa, sillä edellisenä vuonna en tiltaltteja siellä juuri kuullut. Myös sirittäjä alkoi laulaa lähimetsässä lauantaina.

Hämmästelin, kun näin viherpeipon poikasten jo lentäneen pesästään. Lintukirja kuitenkin kertoo viherpeipon munivan maalis – huhtikuussa. Naaras hautoo munia noin 14 vuorokautta. Poikaset lentävät pesästä pois noin 18 vuorokauden ikäisinä.

Viherpeipot olivat koko talven ruokinnalla. Ne myös söivät ahkeraan ruusuaitaan jätettyjä ruusunmarjoja. Kuvat Lahden havaintopaikalla maassa ruusunmarjoja syövistä viherpeipoista otin 22.3.

Tänään aamulla kotona Helsingissä Mallan kanssa aamulenkillä oli upeaa. Satakielet olivat saapuneet. Reittimme varrella lauloi joka paikassa satakieliä. Todennäköisesti ne olivat pelmahtaneet paikalle edellisenä yönä, sillä eilen illalla en kuullut niiden laulavan. Tänään oli oikea satakielten aamu!

Olen ollut aika rankasti sairas tammikuun loppupuolelta alkaen. Aleksi Lehikoisen vetämä Linnuston laskentakurssi oli mielettömän antoisa. Valitettavasti vaan en kyennyt huonon kuntoni takia olla joka luennolla paikalla. Maastodemoissa olin mukana – tosin niistäkin lähdin noin 30 – 40 minuuttia ennen varsinaista lopetusta, sillä fyysinen oloni meni aika heikoksi.

Nyt olen ollut viikon verran huomattavasti paremmassa kunnossa, ja odotan vaan, että olisin jo siinä kunnossa, jotta uskaltaisin yksin lähteä lintuilemaan.

Huhtikuun 27. kävin Pirkon kanssa Iitissä Mukulanlahden lintutornilla. Sinne on parkkipaikalta hyvä kävellä huonompi kuntoisenkin, koska matka taittuu tasaisesti pitkospuita. Itse torni vaan oli minulle saavuttamaton, koska porrasaskelmat olivat liian korkeat kunnolleni. Tornin vieressä oli ruokintapaikka, jossa edelleen kävi lintuja. Järven rannalta myös näkyi hanhien upeita parvia. Näin elämäni ensimmäiset tundrahanhet (Anser albifrons/Greater White-fronted Goos) tavalla, että voin olla varma niiden määrityksestä. Tosin, hanhia oli paljon, ja kaikkia en tunnistanut. Huomasin myös, miten vaikea on erottaa tundrahanhia kiljuhanhista. Tiedä vaikka joukossa olisi ollut myös kiljuhanhia…

Hanhet olivat matkalla pohjoiseen ja tundralle. Upean näköisiä parvia. Onneksi Pirkko tornissa otti niistä kuvia. 

Perustietoa tundrahanhesta: Luontoportti.