Lintujen tunnistamisen oppimisessa on fiilispohjalta tarkasteltuna, sekä ylä- että alamäkiä. Kevään ja alkukesän aikana olen pääsääntöisesti kokenut oppineeni uutta, ja uuden oppiminen on tuottanut iloa – enemmän kuin olisin etukäteen voinut kuvitellakaan. Olen siis selkeästi pieniä askeleita mennyt eteenpäin – ja jos niitä askeleita ei ole montaa, niin sitä upeammilta ne ovat tuntuneet.
Niinpä esimerkiksi, sunnuntai-iltana huomasin parvekkeeltani pihan kalliolla pari pientä lintua. Ensin hajamielisesti ajattelin, että siinä taas minulle tunnistamattomia pieniä lintusia, mutta sitten aloin tarkkailla niitä keskittyneemmin. Ja, samassa muistin lintukurssin linturetkeltä hetken Gardenian pihalta, kun näimme siellä kivitaskuja. Kivitasku. Ajattelin parvekkeelta pieniä lintusia katsoessani, että ne varmastikin ovat kivitaskuja. Hain kameran ja sain linnuista muutaman kuvan, joista kykenin vielä Lintuoppaan kanssa tekemään tunnistuksen: ne olivat kivitaskuja.
Siinä kohden, enemmän kuin ilo kivitaskuista pihalla, tunsinkin yllättäen suurempaa iloa siitä, että kykenin tunnistamaan ne. Uuden oppimisen ja onnistumisen iloa. Todennäköisesti kivitaskut ovat olleet muinakin vuosina pihapiirissä, mutta aiemmin en ollut niitä tunnistanut. Nyt tunnistin ne. Ja, tämä oli askel eteenpäin. Olin jotakin pientä oppinut.
Vaan toisaalta… Lintuilin eilen Lammassaareen meneviä pitkospuita ja päämääränäni oli tutustua ruovikossa ja pajuissa oleviin lintusiin (Erityisesti olisin halunnut nähdä timaleja). Ja, kyllähän minä lintusia näin ja kuulin. Sain joistakin jopa kuviakin – en hyvälaatuisia, enkä tarkkoja. Mutta, niiden lintujen tunnistaminen on minulle kerta kaikkiaan työlästä.
Katsoin jopa Tiirasta, mitä muut olisivat samoilla pitkospuilla kenties havainneet. Vaan, enpä löytänyt apua sieltäkään omien havaintojeni tunnistamiseen.
Voisiko tämä olla ruokokerttunen, vai onko tällä näkemälläni linnulla ruokokerttuseksi liian voimakkaat mustat juovat sulissa:
Entäs tämä? Onko tämä samaa lajia kuin edellinen, mutta toisessa valossa:
Aurinko paistoi niin, että alla kuvissa laulavien lintujen väreistä oli mahdoton ottaa selvää. Viitakerttusellakin on vaalea silmäkulmanjuova. Vaan, niin on ruokokerttusellakin, ja…
Kivitasku oli siis iloinen askel eteenpäin. Ja, sitten takaisin maanpinnalle: lintusia, joita näen ja joita kuulen, mutta en onnistu tunnistamaan. Lintuillessani Lammassaaren pitkospuilla en kirjoittanut lintujen lauluista mitään muistiin, mikä sekin on selkeä puute, sillä nyt en enää muista niiden lauluja, ja niitä on turha enää etsiä linnunlaulutiedostoista. Joten, seuraavalla kerralla, kun kohtaan oudon laulajan, minun olisi kirjoitettava muistiin, miten se laulaa, jotta voisin yrittää tunnistaa sitä laulun avulla.
