Pajulahti - Lapakisto Yhteysreitillä

Käytyämme lauantaina Lapakiston luonnonsuojelualueella, lähdimme jo sunnuntaina katsomaan seuraavaa reittiä.  Kohteeksi otimme Lapakiston luonnonsuojelualueen viereisen Pajulahden reitin. Lapakiston suojelualueelle tehtyjä uusia reittejä on rakennettu yhdistymään vanhoihin Pajulahden reitteihin. (Pajulahden urheiluopiston sivuilta kartta pdf-tiedostona)

Lähtöpaikkana oli Villähteen Kukkasjoki. Ajo-ohje sinne löytyy Päijät-Hämeen lintutieteellisen yhdistyksen sivulta: Kukkasjoki. Autolla kannattaa ajaa Kukkasjoen pienen kosken yli ja jättää auto mäen päällä olevalle parkkipaikalle. Siellä on myös maastokartta alueesta. Kartassa Kukkasjoen parkkipaikka ja reitin lähtöpiste on alhaalla vasemmalla.

Kukkasjoen koski on pieni, mutta kaunis. Ympäristössä laulavia lintuja ei juuri kuule, koska koski itsessään peittää lintujen laulut ja muut äänet. Satakielen voimakas laulu kyllä nousi koskenkin kohinan lävitse.

Kävelimme karttaan Yhteysreitiksi nimettyä polkua Seelammille. Alkumatka meni vanhaa metsätietä, josta pian jatkettiin polulle.

Reitit maastossa on merkitty hyvin.

Seelampi on pieni ja sen ympäri kulkevat pitkospuut. Lammella on laavu. 

Laavu oli täynnä roskia: pahvisia pillimehupurkkeja, baananin kuoria ja muuta jätettä.

Roskien joukossa oli keltaisesta pahvista leikattuja kortteja, joissa oli kirjaimia. Roskat ehkä kuulunevat jollekin kouluryhmälle.  Koululaiset tai esikoululaiset ovat makkaranpaiston lomassa opiskelleet tai pelanneet jotakin keltaisilla korteillaan. Ja, opettajat jättivät kaikki roskat ja jätteet jätesäkkeineen laavulle. (Lammen toiselle reunalle pääsee bussilla Pajulahden urheiluopistolta ja jos paikalla oli koululaisryhmä, niin todennäköisesti he olivat siellä bussilla). Jätän nyt kirjoittamatta, mitä asiasta ajattelen… Että opettajat jättävät jätesäkillisen roskia luontoon…

Sotkuisen ja roskaisen laavun ja sen nuotiopaikan lisäksi, siellä oli myös toinen tulentekopaikka, jota muutkin retkeilijät olivat käyttäneet, lämpöisistä hiilistä pääteltynä. Teimme siihen nuotion ja paistoimme makkaraa. Ja, taas Malla-koira oli onnessaan. Joimme kahvia termarista.

Hömötiainen ja käpytikka kävivät katsomassa keitä laavulle oli tullut. Tässä käpytikka.

 

Seelammin laavu on hyvällä paikalla kallioseinän suojassa.

Laavu itsessään oli hyväkuntoinen, mutta tällä kertaa sitä ei voinut käyttää sen ollessa täysin roskattuna. Laavulta palasimme vähän matkaa takaisin päin ja sitten jatkoimme kohden Kinnankoskea, joka on karttaan merkitty nähtävyydeksi, tai näköalapaikaksi. Matka Seelammin laavulta koskella on lyhyt.

Kinnankoski on pieni koski, mutta sillä on laskuun korkeutta ja pituutta huomattavasti enemmän kuin Kukkasjoen koskella.  Koskella oli pari ulkoilijaa avoinna liikkuvan ison koiran kanssa. Kuinkahan monelta linnun poikaselta sekin koira sillä matkalla oli niskat taittanut – koirien omistajathan eivät tiedä, kun koirat palaavat luokse, että koirat ovat kenties taittaneet pusikoissa ja heinissä kohtaamiensa linnunpoikasten niskat. (Lain mukaan koira on pidettävä kiinni 1.3 – 19.8 välisenä aikana) No, siinä oli miehellä hommaa pidellä rimpuilevan koiransa pannasta kiinni, kun saavuimme talutushihnassa rimpuilevan Mallan kanssa paikalle…

Kosken alajuoksulla on nuotiopaikka.

Itse en pidä koskien äärellä oleilusta, sillä kosket pitävät niin isoa ääntä, että muut luonnon äänet hautautuvat sen alle. Nuotiopaikalla kuitenkin voisi olla tosi kiva joskus keväällä, kun vielä on lunta ja haluaisi koskikarojen katselun lomassa tehdä nuotion ja juoda kahvia…

Kinnankoskelta ei ole pitkä matka toiselle nähtäväksi merkitylle paikalle: Kilpasen järvelle. Kyseisessä paikassa on majava tehnyt töitään ja näky on kiintoisa.

Paikkaa kutsutaan Majavalammeksi. Tällä kertaa majavaa ei näkynyt.

Järvessä lepäili kaksi joutsenta.

Majavalammelta on matkaa noin 700 metriä Lapakiston luonnonsuojelualueen Mustavuorenpolulle, joka karttaan on merkitty punaisella:

Kartassa Seelammin laavu oikealla alhaalla, alhaalla myös Kinnankoski ja sen päällä nähtävyysmerkki on Majavalampi. Lapakiston punainen Mustavuorenpolku oli lähellä.

Me kuitenkin käännyimme takaisin autolle päin samaa reittiä, mistä olimme tulleet. Tällä reitillä oli joissakin paikoin kosteaa, joten vaelluskengillä olisi selvinnyt parhaiten. Toisaalta, reitillä oli vähemmän kosteutta kuin Sammaliston reitillä. Reitillä oli muutamia nousuja, mutta nousut eivät olleet vaativia. Poluilla kulki kivasti lapsiperheitä melko pientenkin lapsien kanssa. Myös kuntoliikkujia ja maastopyöräilijöitä oli liikkeellä. Luonnon rauhasta sai kaikki nauttia omalla tavallaan. 

Mukava päiväretki, vaikka laavu ja sen ympäristö olikin niin sotkuinen. Tämä reitti ei kuitenkaan ollut niin mielenkiintoinen ja kiva kuin lauantainen Sammaliston reitti. Tosin, jos ihminen pitää erityisesti koskista ja niiden kauneudesta, niin tällä reitillä on kauniita, pieniä koskia kaksi, ja ehkä hänestä tämä reitti onkin se mieluisampi.

Lapakisto - luonnonsuojelualue

Pitkään aikaan en ole ollut niin ilahtunut ja innoissani mistään luontoon liittyvästä kuin viime lauantaina ilahduin ja innostuin Lapakiston luonnonsuojelualueesta.

Lapakiston luonnonsuojelualue on vuonna 2012 perustettu uusi luonnonsuojelualue Nastolassa, noin 19 kilometrin päässä Lahden keskustasta. Suojeltu alue on noin 230 hehtaaria ja alueella on runsaasti vesistöjä. Patikoimisreittejä alueella on useita. Reiteille on rakennettu, ja yhä rakennetaan, tulentekopaikkoja. Valitsimme reiteistä yhden päiväretkeilyyn. Linkistä avautuvassa pdf-tiedostossa kartassa reittimme on merkitty keltaisella, eli se on nimeltään Sammalistonpolku.

Ristikankaan parkkipaikalta on lyhyt matka reitin alkuun, joka näyttää tältä:

Valitsimme aloitussuunnaksi vasemman puoleisen polun, joka oli alueen suositusten mukainen. Matka taittui ensin vanhaa metsätietä pitkin. Kulkeminen on siis helppoa. Jonkun matkaa kuljettuamme, alkoi huumaavan hyvä tuoksu.

-Suo tuoksuu, Pirkko totesi iloissaan ja kertoi tuoksun lähtevän suopursuista ja rahkasammaleesta.

Pian huomasimme suon reunalle kulkevat lyhyet pitkospuut, jotka veivät hienolle katselulavalle. Istuimme tuokion katselulavan penkillä huumaavan hyvässä tuoksussa ja kuulimme, miten käki kukkui aivan suon reunalla. Me huomasimmekin käen, joka kukkui oksalla sangen näkyvällä paikalla.

Metsätien jälkeen reitti muuttui oikeaksi poluksi. Se oli helppokulkuinen. Joissakin paikoissa polku oli kylläkin märkä, sammaleet upottivat kenkien alla. Reitti on uusi, eikä jokaiseen vetiseen paikkaan ole vielä ehditty rakentaa pitkospuita. Vaelluskengät olisivat siis paikallaan tällä hetkellä tällä reitillä. Minä kuitenkin menin vettähylkivissä lenkkareissa. Pikkaisen toinen jalka kastui, kun en osannut aina valita tarpeeksi kantavia mättäitä jalan alle. Mutta, kesällä ei jalan pieni kastuminen mitään haittaa! Ja, näitä vetisiä kohtia reitillä oli vain vähän.

Reitti kulkee pienen suon ja kahden pienen järven ympäri maastossa, jossa ei ole suuria korkeuseroja. Sammalisto-järven rannalle on rakennettu laavu.

Kuta kuinkin yhtä aikaa laavulle saapui kaksi retkeilijää, jotka tulivat sinne eri reittiä kuin me. Hekin patikoivat alueella ensimmäistä kertaa. Olin havaitsevinani heilläkin innostusta tämän uuden luonnonsuojelualueen reitistöön. Ja, sitä en ihmettele, vaan jaan innostuksen heidän kanssaan! Laavunranta:

Laavun lähellä oli vessa, joka oli siisti ja hyvä. Myös polttopuille oli oma vaja. Puuhun oli pitkällä kettingillä kiinnitetty sankko, jolla järvestä saisi vettä nuotion sammuttamista varten. Kaikkea oli siis ajateltu retkeilijöiden kannalta.

Alku illan hetki oli hieno, ei liian lämmintä, eikä kylmää. Paistoimme makkarat ja lintuilukoira Malla ei ollut pysyä nahoissaan. Malla on käynyt jo monta monituista kertaa retkinuotioilla ja tietää, että hänkin saa pienen palan herkullista ja hyvää makkaraa. Malla parka ihan tärisi kiihtymyksestä istuessaan ja odottaessaan – sen pienen hetken, kun se malttoi istua.

Laavulla ajatteli, että olisi kiva olla laavulla aamuyöllä, kun linnut laulavat. Sitä varten täytyisi yöpyä paikalla. Mutta, laavulla yöpyminen on kielletty ja teltan pystyttäminen on myös kielletty. Sinänsä kyseiset kiellot ovat hyviä. Alue on niin lähellä esimerkiksi Lahtea, että halutessaan sinne yöllä auringonnousun aikaan, matkan voi tehdä sutjakkaasti autolla.

Sammalisto-järven toisella sivustalla on toinen tulentekopaikka. Siinä myös on vaja, jossa polttopuut pysyvät kuivina. Ja, taisi nuotiopaikalla olla myöskin vessa. En ehtinyt tarkastella paikkaa paremmin, sillä nuotiolla oli ihmisiä mukanaan kaksi koiraa, jotka reagoivat Mallaan ja Malla niihin. Huomasin kuitenkin kyseisen nuotiopaikan olevan mitä mainioin maisemiltaan. Vastarannalla, kun aurinko oli jo puiden takana:

Sammalisto-järveltä reitti jatkui toisen pienen, Lapakisto-järven, reunaa. Lapakisto-järvi:

Polun loppupäähän, järven rannalle, oli rakenteilla tulentekopaikka. Tähän tulentekopaikkaan kulkee reitin aloituspisteestä rakennettu puinen polku, jota voi kulkea lastenvaunujen kanssa ja pyörätuolilla. Eli, tämä rakenteilla oleva tulentekopaikka vessoineen ja puuvajoineen, on lähellä reitin aloituspistettä ja parkkipaikkaa. Malla kyseisellä puupolulla matkalla parkkipaikalle:

Lapakiston reitille meillä meni aikaa noin kolme tuntia. Se sisälsi istuskelun suon reunan katselulavalla ja makkaran paiston laavulla, sekä useita maisemien katselemisen pysähdyksiä matkan varrella.

Patikointi oli nautinnollista, koska hälinää ei ollut verrattuna esimerkiksi Nuuksion kansallispuistoon, jossa kulkee niin paljon porukkaa, että joka paikasta kuuluu ihmisten ääniä ja saa väistellä kanssakulkijoitaan. Lapakistossa oli rauhallista. Matkan varrella kulki joitakin retkeläisiä, mutta ihmisten määrä ei ollut suuren suuri, joten luonnon rauhasta sai nauttia.

Lapakiston luonnonsuojelualueella reittejä on useita ja niille on rakennettu, ja ollaan rakentamassa, nuotiopaikkoja. Reitit on merkitty todella hyvin. Jokaisella reitillä on oma merkintävärinsä. Hyvä on kuitenkin ottaa esimerkiksi kännykällä valokuva alueen kartasta, jos matkalla vaikka tuntuukin siltä, ettei ole varma, mitä polkua kulkisi. Ja, koska reittejä on useita, niitä voi omalla retkellään myös yhdistellä: aloitta vaikkapa sinistä reittiä ja jossain kohden vaihtaa esimerkiksi keltaiselle reitille. Reittien vaihdoksia varten on hyvä pitää karttaa mukanaan, että kuta kuinkin tietää missä ja mihin menee.

Nyt ei voi muuta kuin odottaa, että pääsisi Lapakiston luonnonsuojelualueelle jo seuraavalle reitille päiväretkelle! Voin vain suositella tätä aluetta päiväretkeilyyn!

Kuvat saa isommaksi klikkaamalla jotakin kuvaa.

Virtavästäräkki

Sain viime perjantaina mukavan eliksen, kun kävimme bongaamassa virtavästäräkin (Motacilla cinerea/Grey Wagtail) Heinolassa.

En nähnyt kuin yhden virtavästin, mutta paikalla niitä on kaksi, jotka ovat pariutuneet. Todennäköisesti toinen niistä oli pesällä, ja näkemämme yksilö tarkkaili ympäristöä vaarojen varalta.

Virtavästäräkki on vasta viime vuosikymmeninä alkanut pesiä Suomessa. Lintuatlaksen mukaan ensi pesintä on ollut vuonna 1967. Nykyään pesintöjä on 10 – 40 vuodessa – tosin, kaikista pesinnöistä ei varmasti ole tietoa.

Pesäpaikan virtavästäräkki tekee virtaavan veden äärelle. Nimensäkin se on saanut elinympäristönsä mukaan: virtaavan veden västäräkki on virtavästäräkki. Virtavästäräkin suojaväri on huikean hieno pienen kosken tummasti virtaavaa vettä, vanhoja puita, kiviä ja sammalia vasten:

Täältä tullaan elämä

Härkälinnut hautovat

Härkälinnut ovat taas saapuneet Alasenjärvelle Lahdessa. Ainakin kaksi varmaa pesintää olen havainnut.

Pesät ovat kiikkeriä kaislalauttoja. Useasti myrskyävä tuuli hajottaa härkälinnun pesiä, sillä ne ovat vain kaisloihin punottuja heikkoja lauttoja. Alla kaksi kuvaa pesästä, jossa toinen emo hautoo ja toinen on pesän takana:

Kuvan pesä on paikalla, jossa ihmiset uittavat koiria – vaikka paikka ei ole koirien uittamisalue. Seurasin lauantaina, kun koira ui noin kahdeksan metrin päässä härkälinnun pesästä, jossa emo hautoi. Onneksi koiran omistaja piti koiransa koko ajan liikkeellä heittämällä sille veteen lelua, jota koira kävi noutamassa. Koiralla ei ollut aikaa katsella ympärilleen havaitakseen hautovan härkälinnun sitä lähellä. Hautova härkälintu:

Härkälintu pesii joka vuosi kyseisessä samassa paikassa. Kuulin pari vuotta sitten jonkun nähneen, miten koira yritti tavoitella kyseisessä rannassa jotakin lintua. 

Tämä koirien uittaminen on minulle tietenkin läheinen asia, koska minulla on koira. Toisaalta, olen huolissani edellä mainitusta härkälinnun pesinnästä nimenomaan koirien tähden, enkä niinkään myrskytuulien tähden. Härkälintu pääsee kyllä sukeltamalla pakoon koiraa, mutta hautova härkälintu sitten on jo toinen juttu. Ja, poikaset eivät varmasti pääse pakoon, tai poikasia selässään kantava emo ei ehkä pääse koiraa pakoon. Koirien omistajien täytyisi pitää koira koko ajan omassa kontaktissaan koiran uidessa, jotta koira ei ehtisi katsella ympärilleen ja kiinnostua linnuista. Saa nähdä miten käy tälle härkälinnun pesinnälle… Tässä kuvassa kuitenkin munia haudotaan:

 Härkälinnut hautovat munia vuorotellen – naaras ei siis ole ainoa munien hautoja.