tiistai 19. huhtikuuta 2011

Veden äärellä

Lapasorsa on telkän ohella uskomattoman hauskan, ja hieman koomisenkin näköinen lintu. Sen nokka on pitkä ja edestäpäin levenevä. Ja, siitähän se on nimensäkin saanut. Ruotsiksi sen nimi on skedand eli lusikkasorsa. Sen tieteellinen nimikin on keksitty sen nokan inspiroimana: clypeata, joka viittaa kilpeen tai lusikkaan. Englanniksi se on Northern Shoveler.


Muihin puolisukeltajiin nähden lapasorsa, kuulemma, hankkii ravintonsa sangen omalaatuisesti. Lapasorsat nimittäin polkevat räpylöillään vettä ja siitä syntyneet pyörteet nostavat pintaan pikkueläimiä. Niitä lapasorsa sitten siivilöi suuhunsa litteällä nokallaan. Lapasorsakoiras on komean näköinen kesällä, kuten eilen ottamassani kuvassa, mutta syksyisin sillä on samankaltainen höyhenpuku kuin naaraallakin.



Eilen katselin vesilintuja Viikin piilokojulla. Ja, täytyy myöntää, että kun lapasorsa oli uinut kojun ohitse, minun oli kysyttävä muilta kojussa olevilta, että mikä lintu se oli. En nimittäin ollut lainkaan varma tunnistuksestani siinä kohden, yhtäkkiä. Onneksi muut tunnistavat lintuja ja kertovat mielellään.
Kaikista linnuista minulle kohokohtana olivat sangen yleiset ja kaikkialla tutut  nokikanat (Fulica atraEurasian Coot, eng.). Niitä oli paljon ja ne viettivät rauhassa päiväänsä.



 Kunnes, yhtäkkiä, yksi pöyhensi itsensä.


 Ja samassa silmänräpäyksessä kolme muuta tekivät samoin.


Alkoi valtava nujakka näiden neljän kesken.




En oikein tiedä, mitä nujakassa tapahtui. Taistelivatko ne reviiristä vai kumppaneista vai parittelivatko ne? Ei tietoa, mutta upean näköistä joka tapauksessa. Lintukirjat kertovat nokikanojen olevan melko aggressiivisia, sillä koiraat käyvät keskenään reviiritaisteluja ja toisaalta molemmat puolisot ovat hyökkääviä pesän lähelle tulevia muita lintuja kohtaan.



Kun nujakka oli ohitse, ne palauttivat siipensä tavanomaiseen asentoonsa ja jatkoivat päivänsä viettoa rauhalliseen tapaansa.



Nokikanan pesinnästä Suomessa on ensimmäiset havainnot 1870-luvulta. 1900-luvun alussa se oli Etelä-Suomessa jo sangen yleinen. 1930-luvulta lähtien nokikana on ollut levittäytyneenä niille alueille, missä se nykyäänkin on. Siis, käsittääkseni, ainakin Oulun korkeudelle asti.


Nokikanojen äkillinen nujakka oli kohokohta, mutta näin minä myös  harmaahaikarankin (Ardea cinereaGrey Heron, eng.). Se on tämän vuoden ensimmäinen harmaahaikarani. Ja, kylläpäs se oli komea lentoon lähtiessään. Sen lentoon nouseminen tapahtui niin äkisti, etten kuvaa siitä saanut. Aiemmin en ole nähnyt harmaahaikaraa näin läheltä, vaan ainoastaan lintutorneista.



Kyhmyjoutsenet (Cygnus olor/Mute Swan, eng.) olivat ylväitä ja majesteetillisia, kuten aina. Suomenkielinen nimi viittaa joutsenen nokassa olevaan kyhmyyn. Englanninkielinen nimi puolestaan viittaa siihen, että kyhmyjoutsen ei laula tai ei ääntele juuri, ts. mute-sana viittaa kyhmyjoutsenen mykkyyteen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit! Thank you for your comments.