perjantai 16. syyskuuta 2011

Palautuminen

Tänään on kuudes kokonainen päivä, jolloin en ole tuntureilla, en ole Kilpisjärvellä. Mutta, jotakin tai jokin minussa on siellä yhä. Pitkin päivää, yhtäkkiä yllättäen, mieleeni nousee voimakas muistikuva tuntureista. Tai tuntureiden keltaisista koivikoista.


Ja, öisin, öisin minä yhä olen Kilpisjärvellä. Katselen tuntureita, tai kävelen tunturilla. Kuulemma, unissanikin kerron ääneeni katselevani tuntureita ja pyydän ettei minua häirittäisi, jotta voisin vielä yhden tunturin käydä katsomassa.



Ja, minä herään öisin jo ennen kello neljää – herään tuntureilla. Yritän saada uudelleen unta ja ajattelen vaikka mitä mukavia asioita, mutta ei, siinä unen ja valveen rajamailla, kun valvon, ajatukseni kerta kaikkiaan palaavat keltaisten tunturikoivujen luo, pienten purojen ja koskien, laajasti eteen avartuvien puuttomien tunturilakien luokse…



Joku sanoi, että minuun on iskenyt lapinhulluus. En minä tiedä lapinhulluudesta mitään. Mutta, jokin minussa on yhä Kilpisjärvellä. Siellä ylhäällä. Ja, hyvä niin. En minä sitä vastaan pyristele.




Edellä mainituista syistä, en ole aiemmin edes poistanut Kilpisjärven kuvia kamerastani, enkä ole niitä katsellut. Jotta en ruokkisi sitä, mikä minussa yhä siellä on. Vaan, tänään siirsin kuvat kameralta tietokoneelle. Nyt aion katsella valokuvia. Sillä katsoin minä valokuvia tuntureilta tai en, minun mielessäni joka tapauksessa elää nyt voimakkaat muistikuvat sieltä. Mikään muu kolkka Lapista ei ole minuun tällaista vaikutusta tehnyt, että jokin minussa olisi jäänyt sinne. Vain Kilpisjärven läheisyydestä kohoavat tunturit, ja luonto, on tämän aikaan saanut... Niin, sanomattakin kai on selvää, että tämä oli ensimmäinen kertani Kipisjärvellä...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit! Thank you for your comments.