Malla-tunturit

Malla-tunturit nousevat Kilpisjärven rannalta. Iso-Malla on 942 metriä merenpinnan yläpuolella ja Pikku-Mallan korkeus on 738 metriä merenpinnan yläpuolella. Mallan upeiden tunturien ainoalaatuisuus ymmärrettiin jo Venäjän vallan aikana, sillä ne rauhoitettiin vuonna 1916. Ja, Mallan luonnonpuisto (kattaen tuntureiden viereistä aluetta) perustettiin vuonna 1938.

Mallan tuntureilla on täysin arktiset olosuhteet kaikkina vuodenaikoina. Sää saattaa muuttua hetkessä. Ja, kuten itsekin siellä tuntureilla patikoidessani huomasin, toisessa osassa tunturi voi olla vaikkapa sadepilven sisällä, kun yhtä aikaa toisella puolella samaa tunturia paistaa aurinko.

Pikku-Mallan huippu läheltä kuvattuna:

Patikoimme Kitsiputokselle, joka laskee Ison-Mallan rinteessä.  Reitti alkaa nousta Pikku-Mallan puolelta. Kuvassa Siilasjärvi ja Malla:

Siilasjärvi on reitin alussa ja sen korkeus merenpinnasta on 484,1 metriä. Järveltä laskee pieni koski, Siilaskoski. Kuvassa Siilaskoski ja taustalla Pikku-Malla, joka on pilvessä:

Vaelluksen teimme pilven sisällä. Siten en paljon kuviakaan ottanut, sillä pilven sisällä satoi ja näkyvyys oli huono. Alapuolella kuvassa on Mallajärvi tai Mallalammi pilviverhossa. Se sijaitsee tunturin päällä Pikku-Mallan ja Ison Mallan välissä, ja sen korkeus merenpinnasta on noin 600 metriä:

Ison-Mallan rinteessä polku kulki kivirakassa. Putoukselle patikoidessamme tuumin, että onpa hyvä, kun ollaan pilven sisällä, niin ei näe polun vieritse alas, että kuinka syvä putous sinne tulisikaan, jos kaatua kömmähtäisi. Pientä rakkaa ja pilveä:

Malla itkee, sillä

Kitsiputous syntyy Mallan kyynelistä:

Näet näillä seuduin asui ennen muinoin jättiläisiä kuten oli tapana monissa muissakin paikoissa jättiläisiä asustella ennen muinoin. Saana niminen urhea jättiläinen rakastui kauniin Malla-neidon kanssa. Heille jo järjestettiin häitä, jossa vihkijänä toimisi tietäjä Paras. Vaan, kaikki ei mennyt kuten suunniteltiin. Nimittäin, Mallaan oli rakastunut myös Pältsa. Ja, Pältsa raivostui, kun kuuli Saanan saavan Mallan omakseen. Niinpä Pältsa kutsui paikalle häijyjä pohjanakkoja. Ja, pohjanakat toivat tullessaan purevan hyisen pohjoistuulen juuri kun Saanan ja Mallan häät alkoivat. Pohjoistuuli tuiversi hyytävästi ja tienoo alkoi sen saman tien peittyä jäämassoihin.

Saana oli kauhuissaan, sillä hän tiesi, ettei tällaisesta hyisestä pakkasesta voisi selviytyä hengissä. Hän sai juuri ja juuri kuljetettua rakkaimpansa, Malla-neidon, turvaan Mallan äidin luokse. Jotta äidinlämpö. äidinsyli, suojaisi Malla-neitoa jäätävältä pakkaselta. Mutta – liian myöhäistä. Kaikki oli liian myöhäistä. Mikään ei enää suojannut näitä rakastuneita jääpakkaselta, eikä muukaan hääväki päässyt suojaan minnekään. He kaikki jäätyivät siihen paikkaan, missä sattuivat olemaan. Malla-neito itki suruissaan äitinsä sylissä, ja hänen kyynelistään syntyi Kilpisjärvi.

Tuhansia vuosia myöhemmin jäät sulivat, ja jättiläiset paljastuivat. Malla äitinsä rinnalla itkien Kitsiputouksen kyynelin. Ja, Saana, yksinäisenä, avuttomana niiden vieressä. Syksyin voi nähdä myös ruskan väriloistossa häävieraiden upean kirjavat vaatteet, joita heidän yltään repeili sinne tänne, kun yrittivät vielä päästä pakoon jäätymiseltä.

Peltsi ja häävieraita:

Pikku-Malla edessä ja taustalla hänen äitinsä:

"On aikakaudet tuntureiksi heidät muuttaneet
Ja Kilpisjärven kasvattaneet Mallan kyyneleet
Kun jäinen pohjoistuuli soi itkee myös Saana"…

Palautuminen

Tänään on kuudes kokonainen päivä, jolloin en ole tuntureilla, en ole Kilpisjärvellä. Mutta, jotakin tai jokin minussa on siellä yhä. Pitkin päivää, yhtäkkiä yllättäen, mieleeni nousee voimakas muistikuva tuntureista. Tai tuntureiden keltaisista koivikoista.

Ja, öisin, öisin minä yhä olen Kilpisjärvellä. Katselen tuntureita, tai kävelen tunturilla. Kuulemma, unissanikin kerron ääneeni katselevani tuntureita ja pyydän ettei minua häirittäisi, jotta voisin vielä yhden tunturin käydä katsomassa.

Ja, minä herään öisin jo ennen kello neljää – herään tuntureilla. Yritän saada uudelleen unta ja ajattelen vaikka mitä mukavia asioita, mutta ei, siinä unen ja valveen rajamailla, kun valvon, ajatukseni kerta kaikkiaan palaavat keltaisten tunturikoivujen luo, pienten purojen ja koskien, laajasti eteen avartuvien puuttomien tunturilakien luokse…

Joku sanoi, että minuun on iskenyt lapinhulluus. En minä tiedä lapinhulluudesta mitään. Mutta, jokin minussa on yhä Kilpisjärvellä. Siellä ylhäällä. Ja, hyvä niin. En minä sitä vastaan pyristele.

Edellä mainituista syistä, en ole aiemmin edes poistanut Kilpisjärven kuvia kamerastani, enkä ole niitä katsellut. Jotta en ruokkisi sitä, mikä minussa yhä siellä on. Vaan, tänään siirsin kuvat kameralta tietokoneelle. Nyt aion katsella valokuvia. Sillä katsoin minä valokuvia tuntureilta tai en, minun mielessäni joka tapauksessa elää nyt voimakkaat muistikuvat sieltä. Mikään muu kolkka Lapista ei ole minuun tällaista vaikutusta tehnyt, että jokin minussa olisi jäänyt sinne. Vain Kilpisjärven läheisyydestä kohoavat tunturit, ja luonto, on tämän aikaan saanut... Niin, sanomattakin kai on selvää, että tämä oli ensimmäinen kertani Kipisjärvellä...

Salmivaaralla

Kilpisjärven ympärillä ovat kaikki Suomen yli 1000 metriset tunturit. Ja, Kilpisjärvi itse on pieni tunturikylä.

Tänään kapusin pienelle nyppylälle, verrattuna näihin maisemaa hallitseviin suurtuntureihin. Käväisin Salmivaarassa, joka näkyy kuvassa vasemman puoleisena "nyppylänä":

Patikoijille oli tarjolla luomumatkasauvoja reitin alun opastaulun luona. Reitillä ymmärsin, miksi sauvoja oli tarjolla. Polku nimittäin oli jyrkästi nouseva, ja sillä polulla kerta kaikkiaan sauvalle oli käyttöä!

Maisema Salmivaaralta kylälle ja Suomen, Ruotsin ja Norjan tuntureihin päin oli kokemisen arvoinen. Edessä vasemmalla Pikku-Malla, sen taustalla Iso-Malla ja Kilpisjärvi:

Kilpisjärvi, ja oikealla Saanan reunaa:

Saanan huippu on ollut koko päivän pilven sisällä:

Muuta maisemaa, jota avautuu Salmivaarasta:

 Kiviä polun varrelta:

Polun varrella:

Villi Pohjola

Matkalla (toissapäivänä), otuksia tiellä.

Toissailtana, kohden Ruotsin ja Norjan tuntureita:

Ja, näillä eväin lähdettiin sitten eilen aamulla patikoimaan kohden Saanan huippua:

 Saanan rinteeltä Saana:

Saanan rinteellä:

Pikku Malla edessä, taustalle Malla, Saanan rinteeltä:

Saana illalla:

 Nyt on niin paljon nähtävää ja koettavaa, ja hyvä keli. Jotta tietsikan äärellä en halua juuri nyt istua. Joten kuvia ja selostuksia pian, toisella hetkellä, lisää. Vaan, mainittakoon, että kahdessa vuorokaudessa olen nähnyt jo viisi piekanaa.

Sorsan poikasten järvimatka

Yksi kaunis päivä sorsanpoikaset sitten vaan kyllästyivät menemään järvelle ojaa pitkin uiden, kuten ne olivat koko kesän tehneet. Ne päättivät käyttää samaa reittiä kuin ihmiset: siltaa ja polkua järvelle pääsisi nopeammin kuin kiemurtelevaa ojaa uiden sillan alitse!

Yksi poikasista oli niin touhukas uudesta reitistä järvelle, jotta koristeli ihan päänsäkin kauniilla keltaisella lehdellä kuin juhlistaakseen tätä erikoista tapahtumaa.

Olihan sorsanpojasta mukavaa vaihteeksi kävellä sillan päällä, eikä sillan alla räpiköiden! Se oli niin tohkeissaan sillan ylityksensä jälkeen, että hyvä kun ei törmännyt minnuun siinä taapertaessaan! Ihan oli päälle vähällä tulla!

Ja, kun nyt olivat oppineet kulkemaan siltaa pitkin yhteen suuntaan, niin tokihan sitä sitten palattiin järveltä takaisin poiskin ihan sitä samaa reittiä – eikä todellakaan enää sillan alitse ojassa uiden!

Patikointireissu

Viime perjantaina aamupäivällä valmistellessani tähän blogiini postausta härkälinnuista sekä kanadanhanhista ja muusta, kulki ikkunan editse edes takaisin, suhteellisen hitaasti, pieni ja sievä otus. Lopulta se oikein pysähtyi, kuin pyytäen, että hänestä otettaisiin edes yksi kuva (ikkunan lävitse otettu):

Lauantaina matkasimme Artjärvelle Lammin luontopolulle. Aurinkoista ja sopivan tuulista. Näkymä n. 90 metrin korkeudesta, Lamminkalliolta, kohden Lamminsuota ja järveä:

Kallion päällä sijaitseva laavu oli hyväkuntoinen ja tosi kiva – houkuttelee yöpymään. Kevät aamuöisin tältä laavulta on lyhyt matka lintuilemaan suoalueen reunalle.

Laavulle pääsee suoalueen reunaa parhaiten. Toinen reitti laavulle vie kalliometsän lävitse, ja siinä on kivasti, kipuamista ylöspäin. Valitsimme sen reitin. Kuitenkaan reitillä ei kyennyt, kuten ei koko patikoinnin aikana, juurikaan pysähtyä lintuilemaan, sillä metsä oli täynnä hirvikärpäsiä. Niihin taas emme olleet varautuneet. Voin sanoa, etten koskaan aiemmin elämässäni ole ollut niin täynnä hirvikärpäsiä kuin tällä reissulla!

Polkuja kulkiessa useammankin kerran, lyhyen matkan päässä, lähti maasta matalalta lentoon jokin kanalintu, jota ei juurikaan ehtinyt nähdä, kun se jo kätkeytyi ryteikköön. Ja, iltapäivällä suoalueelta kuului muutaman kurjen kantava ääni. Töyhtötinttejä näkyi useammissa paikoissa. ja, muitakin tinttejä. Tikkojen ääntä kuului monia kertoja. Mutta, pysähtyminen kiikaroimaan lintuja olisi johtanut siihen, että iholle ja hiuksiin olisi syöksynyt kymmenittäin lisää hirvikärpäsiä, niiden kymmenien siellä jo olleiden lisäksi. Joten, emme useastikaan pysähtyneet, vaikka mieli olisi tehnyt.

Jatkoimme Laaminsuolta Rajasuon laavulle. Reitin olimme bonganneet netistä. Rajasuon ja Lammin välinen rengasreitti on ongelmallinen, sillä reitillä on kaksi eri hakkuualuetta. Hakkuiden myötä olivat reittimerkit kadonneet. Ensimmäisestä hakkuualueesta (kohden Rajasuon laavua) selvisi melko helpolla, sillä hakkuiden keskeltä maasta löytyi vielä muutamia paikoiltaan kaatuneita ja pudonneita reittimerkkejä. Paluumatkalla Rajasuon laavulta, toisella hakkuupaikalla, oli ongelma löytää reitti. Missään ei ollut yhtäkään reittimerkintää. Kun alueella ei ole koskaan ennen käynyt, oli reitin löytäminen hakkuualueilla hakusessa. Näistä syistä, Artjärven kunnan, kannattaisi joko merkitä hakkuualueille reitti uudelleen ja hyvin, tai sitten poistaa netistä ja muualta koko reittitiedotus.

Itse laavu Rajasuolla oli käyttökelvoton: heinittynyt ja vesakoitunut. Vieressä oli partiolaisten kämppä, ja sen edessä hyvä nuotiopaikka. Kämpän ympäristö antoi sotkuisen vaikutelman, sillä siihen oli jätetty ruostuneita juttuja kuten esimerkiksi vanha lämminvesivaraaja. Onkohan kämpän ylläpitäjiltä loppunut innostus alueen hoidossa, kun siihen oli kertynyt sellaista, mikä antoi ränsistyneen ja hylätyn ilmeen koko paikalle? Ja, kunnalta oli loppunut innostus laavun ylläpidosta: heiniä ja vesakoita ei enää oltu jaksettu kaataa pois laavun ympäriltä ja edestä?

Nuotiopaikan vieressä oli joku tehnyt hauskaa taidetta piristämään muutoin epämääräisen näköistä ympäristöä (kuva yllä).

Reissun jälkeen, saunarauhaa ja luumuja. Luumupuun oksa: