Torninvartijat

Hailuodossakin oli kuumaa heinäkuun alussa. Lämpöisenä päivänä sitä vaikka öllöttelee meressä viilentymässä, tai vaikka lähtee lintutornille, johon kuitenkin kävisi vilvoittava tuulenvire. Niinpä sitä mentiin lintutornia kohden. Välillä hiekkaista tietä pitkin auringon poltteessa. Ja, välillä metsän sylissä, jossa sai etsiä askelille kuivia mättäitä vesittyneen polun vierestä. Ja, siellä metsässä hyttyset kävivät iholle kiinni, joten oli kuljettava pitkähihaisissa. Kuumuudessa ja iho vaatteilla peitettynä, hikisenä, eteenpäin mättäitä mennen ja unelmoiden lintutornista, johon kävisi tuulenvire, eikä siellä olisi hyttysiä ja saisi vähentää vaatteita.

Ja, lopulta edessäpäin näkyi puutonta maisemaa. Merenlahti oli lähellä, ja lintutorni: pelastus kuumuudelta ja iniseviltä itikoilta! Mikä ilonaihe! Joka muuttui yhtäkkiä hämmennykseksi, kun lintutorni tuli näkyviin, sillä samalla näkyi jotain odottamatonta: tornilla oli vartijat paikalla!

Ensireaktioni oli, että nyt sitten lähdetään takaisin päin ja sassiin. Sieluni silmin näin kauhuskenaarion, jossa sarvipäinen sonni juosta jölkyttää puhisten ajaen meitä takaa, ja olisi kiivettävä puuhun… Mutta, Pirkko lähes tuskin kuuli minun päättäväistä lausahdusta takaisin kääntymisestä. Hän oli lähinnä haltioitunut. Katseli näkemäänsä ja toisti kasvot loistaen jotakin siitä, miten komeita ja ihania, ja katso suoloisia vasikoita…

Sanoin pontevasti, että mehän palataan nyt takaisinpäin, eikä mennä tornille. Ja, Pirkko katsoi minua vilpittömästi ihmeissään ja lausahti, jotta ei ne meille mitään tee. Samalla hän jo käveli tornia kohden. Minä huudahdin perään, että älä nyt hyvä ihminen sinne mene, että mitä sinä teet, jos se sonni käy sinun kimppuun, että katso nyt miten se meitä tarkkailee koko ajan ja siinä ei hyvin käy, jos se jostain syystä kokee meidän uhkana, niin että nyt kyllä lähdetään takaisin päin, minä en tuohon torniin tule!

Vaan Pirkko oli kuin muissa onnellisissa maailmoissa. Otti pusikosta kättä pidemmän karahkan ja sanoi, että nyt mennään tornille. Ja, minä siihen, että ei varmasti mennä, että et sinä voi kepillä tuollaista isoa sarvipäätä paimentaa, että mites luulet sonnin sinua tottelevan. Mihin Pirkko rauhallisesti totesi, että ei se sonni meille mitään tee, että katso miten kauniita vasikoita, voi katso miten kaunis näky ja tällaisella hienolla lahdella, voiko suloisempaa näkyä olla, kyllä niillä on ihana laidunpaikka, ranta ja metsä…

Sain Pirkon pysähtymään paikoilleen. Tuijotimme torninvartijoita ja isoin sonni tuijotti meitä. Välimatkaa oli onneksi riittämiin. Sitten yhtäkkiä se iso sonni lähti rauhallisesti kävelemään pois tornilta - eikä, onneksi, meitä kohden. Kävellessään se vähän väliä käänsi päänsä ja tuijotti meitä. Ja, sen lauma seurasi sitä. Me seurasimme katseillamme niitä. Ja, Pirkko oli näkemästään onnessaan. Vaikka paikalle olisi lentänyt viisi merikotkaa ja kaikki Hailuodon haikarat, eivät ne varmasti olisi saaneet Pirkon kasvoja niin onnellisiksi kuin tämä torninvartijalauma Pirkon onnelliseksi teki.

Kävimme pienen neuvonpidon tornille menemisestä, kun sonni laumoineen oli mennyt kauemmaksi metsään. Minähän en levollisesti olisi tornille mennyt. Mielessäni kävi kuvia lapsena lukemistani Aku Ankoista. Aku meni Iineksen kanssa eväsretkelle ja kuinka ollakaan, vihainen sarvipääsonni tuli paikalle ja Aku Iineksen kanssa juoksi puuhun ja sinne jäivät, koska sonni ei poistunut puun viereltä. Olin varma, että juuri siten meillekin kävisi, jos menisimme torniin: lauma palaisi ja se isoin sarvipääsonni ei lähtisi siitä minnekään, ja olisimme tornissa vähintään lopun päivää ja yötä niiden vankeina. Vaan Pirkko ei sellaisia pelännyt. Hän oli täysin rauhallinen ja sanoi, etteivät ne tulisi takaisin ja ettei niitä tarvinnut pelätä. Ja, niin me lopulta menimme tornille (ja, kuten arvata saatatte, olemme päässeet sieltä poiskin).

Siinäpä on se lapsuutensa kaupungissa ja maalla kasvaneiden ero. Minulle, kaupunkilaislapselle, tuli mielleyhtymä Aku Ankasta, ja miten Akulle kävi, kun kohtasi sonnin. Ja, Pirkolle, maaseudulla lapsuutensa viettäneelle, lauman kohtaaminen oli jonkin kauniin ja turvallisen kohtaamista. Jotakin onnellista ja rauhoittavaa. Lauman näkeminen sai hänet iloiseksi. Kun taas minulle kaupungissa kasvaneelle lauman kohtaaminen oli pelottavaa. Vaikka, minunkin on auliisti ja mieluisasti todettava: se lauma oli todella huikean kaunis siinä ympäristössä. Kuvat kertovat sanoja paremmin, mitä tarkoitan:

Töyhtöhyyppä

Tämän vuoden kevään ensimmäisen töyhtöhyyppäni näin 13.4. Pelloilla oli vielä hieman lunta ja mietin mahtaisivatko töyhtöhyypät löytää tarpeeksi ravintoa. Ne syövät matoja ja hyönteisiä. Vaan töyhtöhyypät ovat taitavia ruokansa löytäjiä: joka kevät ne tulevat todella varhain ollen muuttolinnuista ensimmäisten joukossa. Osa niistä saapuu maahan jo maaliskuussa. Suomessa pesivät hyypät viettävät talvensa Länsi- ja Lounais Euroopassa. Niiden muuttomatkat eivät siis ole huikean pitkiä verrattuna useimpiin muihin lintujen muuttomatkoihin.

Keväisin töyhtöhyypät esittävät mahtavia lentonäytöksiä ylös ja alas syöksyen ja heittelehtien puolelta toiselle. Sen valkomusta-siivet ovat päistään pyöreähköt. Keväällä lennellessään se laulaa isoäänisesti. Ja, vähempi lintuja tuntevakin helposti tunnistaa töyhtöhyypän! Töyhtö tekee linnusta persoonallisen ja korean. Koiraan töyhtö on pidempi kuin naaraan.

Suomessa töyhtöhyyppä on pesinyt vasta 1800-luvun lopulta alkaen. Laji löysi täältä hyvät pesimäpaikat, sillä se levisi Etelä-Suomesta ihan Lappiin saakka. Töyhtöhyypät ovat kahlaajia ja niinpä ne pesivät kosteilla niityillä, soilla, mutta myös viljelysmailla. Ne tekevät pesänsä maahan, sinne neljä munaa, joita hautovat nelisen viikkoa. Poikaset alkavat lentää, kuinkas ollakaan, noin neljän viikon ikäisinä.

Kun laji levisi Suomeen runsas sata vuotta sitten, sen pesimäkantakin kasvoi huimaa vauhtia. Sitten töyhtöhyyppäkanta alkoikin pienetä 1980-luvulta alkaen. Todennäköisesti maatalouden muuttuminen tehotuotannoksi vaikutti hyyppäkantoihin: isoja peltoja muokataan isoilla koneilla, jolloin hyyppien pesät tuhoutuvat. Karjataloudesta luopuminen muutti peltoja: heinäpellot ja karjapellot vähentyivät, ja töyhtöhyyppäkannatkin alkoivat vähentyä.  Syitä on varmasti muitakin. Toisaalta, töyhtöhyypällä ei enää nykyään mene aivan huonosti. Sen kannat eivät vähentyneet soilla ja vesistöalueilla kuten paikoin peltoalueilta katosi. Onpa jopa laskettu, että kanta olisi alkanut uudelleen nousta 2000-luvulla. Toivotaan sympaattisille töyhtöhyypille pelkkää parasta pesimiseen!

Tätä töyhtöhyyppää kuvasin Sotkamossa heinäkuun 11. päivä.

Leppälintu

Useimmat lukemani leppälintua (Phoenicurus phoenicurus) koskevat kirjalliset lähteet kertovat sen laulun olevan kaunista ja surumielistä. Sitä voi kuulla keväisin aamuyöstä.

Leppälintu pesii mielellään mäntyisissä kalliometsissä ja sekametsissäkin. Se pesii myös linnunpönttöihin, sillä se on kolopesijä. Leppälintua tavataan Suomessa Lapista etelään asti. Se muuttaa Afrikasta Suomeen verrattain myöhässä muihin muuttajiin nähden, ja niinpä useimmat linnunpöntöt ovat jo varattuja, kun se etsii pesäkoloa. Lopulta leppälintu pesii vaikka millaiseen pönttöön, tai vaikka millaiseen koloon, kunhan se sellaisen vain löytää. Sen on havaittu pesineen jopa tyhjään pöllönpönttöön (Bergenholtz). Lintu munii 6-7 sinistä munaa. Se hautoo munia kaksi viikkoa, ja poikaset lentävät pesästä kaksiviikkoisina.

Käki laskee munansa haudottavaksi muiden lintujen pesiin, ja käelle juuri leppälintujen pesät ovat ensisijaisia tähän tarkoitukseen. On kuitenkin havaittu, että leppälinnut ovat alkaneet tunnistaa käen munan ja ne eivät aina haudokaan niitä. Käen muna on huomattavasti isompi kuin leppälinnun muna. Voi olla, että tulevaisuudessa käet joutuvat etsimään muita lintuja huijattaviksi, kun leppälinnut eivät enää suostu niiden munia hautoa. Pajulinnutkin ovat jo oppineet olla hautomatta käen munia.

Leppälintu on elinvoimainen laji. Se pesii lähes koko Euroopan alueella, Pohjois- ja Länsi Afrikassa sekä laajasti myös Aasiassa. Kuitenkin leppälinnun kohdalla on huomattu lajin vähenemistä. Talven ajan leppälintu elää  sahel-vyöhykkeellä Afrikassa. Sahelin alue kärsii kuivuudesta ja aavikoitumisesta. Edellä mainittu kuivuus on vaikuttanut Euroopan leppälintukantoihin. Toiseksi Euroopan leppälintukantoja on pienentänyt niiden luontaisten pesimäympäristöjen katoaminen: vanhat kolopuut katoavat hoitometsistä ja ikimetsät vähenevät. (Tiivis ja ytimekäs leppälintua koskeva artikkeli, jossa mainitaan myös kannan pienenemiset: Veli Pohjonen: Leppälintu (Phoenicurus phoenicurus), sen esiintyminen Lapissa ja Värriön luonnonpuistossa)

Leppälinnun nimestä olen lukenut kahdenlaisia selityksiä. On kerrottu, että nimi juontaa leppä-etuliitteen mukaan. Leppä tarkoittaa verta, ja punarintainen leppälintu olisi sen mukaan saanut nimensä. Toinen selitys kertoo, että leppälintu olisi saanut nimensä siitä, kun se istuu paikallaan, niin sen pyrstö väpättää koko ajan kuin lepän lehdet. Englanniksi leppälintu on redstart. Start-loppuliite tulee tässä sanasta tail eli pyrstö. Englanniksi lintu on siis saanut nimensä pyrstön värin mukaan: punapyrstö.

Bergenholtz, Björn: Linnunpöntössä. Opi tuntemaan kesän lintuja. Schildts, 2000.

Leppälintukoirasta kuvasin Sotkamossa 7. heinäkuuta.

Haarapääsky

Pääskyt ovat lintuja, joiden keväinen saapuminen huomataan, vaikka ei juuri muihin lintuihin kiinnitettäisikään huomiota. Pääskyt huomataan. Kesällä niitä katsahdetaan taivaalle, tai sähkölangalle. Niiden olemassaolo tiedostetaan, vaikka ei juuri muiden lintujen olemassaoloa tiedostettaisikaan. Pääskyt myös yleensä saavat olla rauhassa ihmisiltä. Ne ovat ikään kuin pikkulintujen aatelia: jotakin hienoa, jotakin jonka olemassaolo on tärkeää. Ne ovat jotakin huomioitavaa. Ja, ehkä myös kunnioitettavaa.

Pääsky-sanakin on ikivanha suomalaisperäinen sana. Se ei ole lainasana, eikä johdettavissa toisiin kieliin. Sananakin pääsky on jotakin ainoalaatuista. Jotakin hienoa ja arvokasta.

Sanotaan, että ei yksi pääsky kesää tee. Ja, vappu tulee käki kainalossa, pääskynen pivon pohjassa. Kerrotaan, että kesään ei ole päivääkään pääskysestä. Ja pääsky tuo toivon tullessaan. Tiedetään, että talo, jonka räystäille pääsky on asettunut pesimään, saa onnea osakseen. Pääsky tuo taloon onnen mukanaan. Ja, varmana tietona todistetaan, että pääskyn pesän tuhoaminen johtaa ihmisen onnettomuuteen.

Pääsky ei siis ole mikä tahansa lintu. Pääsky on jotakin erityistä. Arvokasta ja ainoalaatuista. Pääskyjen olemassaolo tiedostetaan.

Haarapääskyt (Hirundo rustica/ Barn Swallow) elävät eteläisessä Afrikassa, Etelä-Aasiassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa. Kevään tullen ne lentävät pesimään pohjoisempaan Aasiaan, Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Suomeen haarapääskyt saapuvat huhtikuun lopulta alkaen. Tänne matkanneet haarapääskyt ovat kesänsä asuneet eteläisessä Afrikassa. Ne ovat taitavia lentäjiä, kuten jokainen on saanut huomata, omin silmin. Ne ovat myös nopeita, sillä niiden lentovauhti on jopa 120 km tunnissa (ja muistetaanpa vain, että Peukalo-Liisakin matkusti ystävällisen ja taiturillisesti lentäneen haarapääskyn selässä).

Pesänsä haarapääskyt rakentavat yleensä maaseuduille. Ne eivät ole kaupunkilintuja, eivätkä metsälintuja. Pesä on savella vuorattu avoin pesä, joka sijaitsee esimerkiksi kattoräystäillä, kattojen ja seinien ulkonemissa, vajojen sisällä. (Jopa Hailuodon lautallekin (sopivan ulkonevan rautapalkin päälle) on pääsky perustanut niin useina kesinä pesänsä! Ja, näinpä Sotkamon keskustan parkkihallin sisällä pesän, jossa kivasti rintarinnan nökötti neljä haarapääskyn poikasta) Haarapääskyt eivät juuri ihmisiä pelkää, vaan ne ovat ihmisiin sopeutuneet: asettuvat asumaan ihmisen tekemän rakennelman yhteyteen. Ne lentelevät taiturillisesti maalaistalojen pihoilla, ja istuksivat välillä sähkölankojen päällä siipiänsä lepuutellakseen, tai ihan vain maalaismaisemia ihaillakseen. Tai, kenties ne sähkölangalla istuessaan tuumivat, että ihmisten lähellä asuminen tuo onnea ja onnistuneen pesinnän.

Haarapääsky munii 4 – 6 munaa, ja hautoo niitä kaksi viikkoa. Kesän aikana se saattaa tehdä toisenkin poikueen. Poikasia syötetään hyönteisillä vuorokaudessa kutakuinkin 1200 kertaa. Siinäpä on haarapääsky-vanhemmilla hommaa! Onneksi ensimmäisen poikueen nuoret linnut saattavat myös alkaa syöttää toisen poikueen poikasia. Vanhemmat poikaset siis saattavat olla vanhempiensa apureina. Poikaset pyrähtävät pesästä pois kolmen viikon ikäisinä.

Haarapääskyjä on monin kolkin maailmaa. Ja, lähes kaikkialla niihin suhtaudutaan kunnioittavasti ja ihaillen. Ja, niistä on muuallakin kuin Suomessa paljon perimätietoja: uskomuksia ja kertomuksia. Kansanperinteiden viisauksia.

Tallinnassa, tai muualla Virossa matkustelleet, ovat huomanneet, että Viron 500 kruunun setelissä on kuvattuna lentävä haarapääsky. Haarapääsky onkin Viron kansallislintu vuodesta 1962. Haarapääsky viroksi on suitsupääsuke. Suitsu tarkoittaa savua, ja nimi viittaa siihen, että se aikoinaan on pesinyt savuisissa pirteissä. Raamatun teksteihin liittyen suitsupääsukea on kutsuttu myös Jumalan kanaksi ja Jeesuksen linnuksi. Myös Virossa haarapääskyn uskotaan tuovan onnea taloon. Ja, onpa siellä joskus uskottu, että jos kevään ensimmäisiä pääskysiä on parillinen määrä, merkitsee se kesähäitä. Niin, ja jopa niinkin on joissakin seuduin Viroa muinoin uumoiltu, että kevään ensimmäisen pääskyn havaittuaan, on syytä tehdä kuperkeikka, sillä siten estetään selkävaivat koko alkavan kesän ajaksi. Myös Virossa tiedetään, että pääskyn pesän tuhoaminen aiheuttaa onnettomuutta, tai sitten se aiheuttaa kasvoille pääskyn pilkkuja eli pisamia.

Haarapääskyjä on monin puolin maapalloa ja se on vielä elinvoimainen laji. Kuitenkin hälyttävänä huolena on sen määrän radikaali väheneminen. Ihmiset luopuvat maatalouden harjoittamisesta eri puolilla maailmaa, karjatalous on vähentynyt, jäljelle jääneet viljelyt ovat yksipuolistuneet ja samalla haarapääskyjen luontaiset pesimäympäristöt katoavat. Maaseudut asfaltoituvat lähiörakentamisen myötä. Suomessa haarapääsky on vähentynyt kolmanneksen kahdessa vuosikymmenessä. Haarapääskyjen tulevaisuus ei näytä, tässä suhteessa, hyvältä.

Haarapääskyn puuorrella (kattolipan alla) kuvasin Hailuodossa 5.7. Ja, sähkölangalla istuvat haarapääskyt on kuvattu Sotkamossa 8.7.

Poikasten aikaa

Keväällä, kun puissa ei ole lehtiä, linnut sekä näkyvät että kuuluvat. Kun lehdet kasvavat puihin, lintuja on vaikeampi nähdä, mutta niiden laulua kuulee yhä. Ja, sitten saapuu keskikesä, jolloin linnut hiljenevät. Kunnes…

Eilen linnut lähes riehaantuivat. Eri lajien poikaset sirkuttivat ja lensivät sinne tänne, melko pelottomasti ja uhkarohkeasti. Emot lentelivät lähettyvillä johonkin istumaan ja katsomaan jälkikasvunsa perään. Jotkut emot vielä ruokkivat poikasiaan. Nyt on mitä parhain aika opetella poikasten tunnistusta!

Luulenpa seuraavissa kolmessa kuvassa olevan västäräkkien poikasia:

Alla kuvassa poikanen oli melko nukuksissa: sen silmät olivat välillä ummessa. Se oli siinä pöyhöttänyt itsensä pyöreäksi palloksi.

Ja, tässä kuva samasta poikasesta valppaana, juuri hetkeä ennen kuin se lähti lentoon (sen kroppa ei enää näytä niin pyöreältä pallolta ja kaulan seutu on noussut esiin):

Olipa kertakaikkisen helppoa lintuilla, kun linnut, suoraan sanottuna, parveilivat ympärillä. Käpytikatkin (kolme) intoutuivat keskikesän hiljaisen jakson jälkeen jälleen lentelemään ja tiksuttelemaan. Ne myös kisailivat keskenään (tai, en minä tiedä oliko se kisailua, kahnailua vai kosiskelua, kun kaksi tikkaa keskenään kävivät toisiaan kohden). Yksi tikka lennähti puuhun vajaan kahden metrin päähän minusta.

 Ja, jotta lintuilu olisi vieläkin helpompaa, niin lopulta pieni punarinnan poikanen lensi avoimesta ovesta sisään asti. Se lensi saman tien ikkunan äärelle ja oli peloissaan, että mihin tulikaan lennettyä. Niin pieni se oli ja järkytyksissään, ettei edes kiinni otettaessa pyristellyt vastaan. Se avustettiin vapauteensa takaisin mitä pikimmiten.

Tänään linnut vaikuttavat yhtä innokkailta lentelemään ja ääntelemään kuin eilenkin. Lintuilupäivä siis jälleen.

Kesän mittaan on tullut tehtyä pieniä reissuja, ja reissuilla olen lintuillutkin. Kuvia on paljon ja niiden järjestäminen vie aikansa…

Bongausreissu

Eilen kyläpöllösen bongausmatkalla satuin yhteen tällaisten tienviittojen kanssa:

Niitä katsellessa tiesi, ettei eksyä voi: kaikissa ilmansuunnissa olisi jotakin :)

Hauhon kirkon ympäristö oli minulle iloinen yllätys. Sen ympäristöön oli säilytetty vanhoja taloja, ja talojen välissä meni kujia tai raitteja, jotka olivat paikoin niin kapeita kuin keskiaikana rakennetut kadut olivatkin. Ihana, keskiajalle vivahtava kyläidylli järvenrannassa. Järjestyssäännötkin alueella oli:

Kyseisellä alueella oli myös näköalatorni. Sinne noustessani portaita, ajattelin mielessäni, jotta lintutornien tekijät saisivat kyllä käydä katsomassa mallia tästä tornista. Oli nimittäin kutakuinkin samanlainen kuin lintutornit, mutta porrasaskelmat olivat matalia, ja siten todella hyvä kulkuisia. Huonommillakin kintuilla pääsi siihen torniin. Useimmat lintutornit puolestaan ovat siten rakennetut, että huonompi kinttuiset eivät kerta kaikkiaan voi kuin vain uneksia niihin kiipeämisestä.

Tässä pienessä kylässä erään pienen rakennuksen seinällä oli postilaatikosta tehty linnunpönttö.

Pöntössä pesii kirjosieppo: näin kun se lenteli pönttöön sisään ja ulos. Hauskaa lisäksi olisi ollut, jos postilaatikossa asukkaan nimenpaikan kohdalle olisi laitettu teksti ”Kirjosieppo”.

Kotkontietä käveltyäni

kirkon pihalle, näin nurmella jo kaukaa jotakin, joka sai minut ajattelemaan, että pöllö, pöllönpoikanen, kirkon pöllön poikanen, vihdoin, kirkon tornista pudonnut pöllönpoikanen (olinhan pöllönbongausmatkalla ja kaikki minussa oli valmistautunut näkemään pienen pöllösen!). Vaan, kun menin lähemmäksi näköetäisyydelle, huomasin sen olevan jotakin muuta kuin pöllön poikanen. Ehkäpä se oli lokin poikanen.

 Ja, sillä oli ilmeisen hurskaat vanhemmat, sillä ne viettivät päiväänsä kirkon katolla ristin päällä.

Niin, se kyläpöllönen sitten. Sitäpä en nähnyt, kuten varmasti jo tätä lukiessa oli helppoa aavistaa. En onnistunut pientä kyläpöllöstä bongaamaan. Sen tähden tarvitsin pientä lohdutusta eli poikkeaman reitiltä katsomaan Hauhon vanhaa kirkkoa, ja itselleni yllätyksenä löytämään sekä kokemaan kirkon ympärille säilytetty upea talojen ja museotalojen muodostama kokonaisuus. Vilpitön suositus: poiketkaa Hauhon kirkon luokse, varatkaa aikaa kävellä niitä vanhoja kujia ja käykääpä vaikka kievarissa kahvilla tai syömässä. Kannattaa antaa itsellensä tämä kokemus. Hauholaiset ovat tehneet hienoa työtä säilyttääkseen tällaisen uniikin kulttuurimiljööalueen.

Poikasten elämää

Sain eilen kutsun päästä aitiopaikalta seuraamaan erään pöntön elämää. Ja, nyt kertomus, mitä siellä pöntöllä tapahtui.

Pöntössä kirjosiepon poikaset pitivät ääntä. Ne kaipasivat vanhemmiltaan ruokaa. Ja, vanhemmat lentelivät pyydystämässä kesän herkkuruokia ja kantoivat nokissaan niitä poikasilleen.

Eräs poikanen kurkotteli pöntön aukosta, katseli vihreää maailmaa ja piipitti isoäänisesti emojaan kutsuen.

Kun se kurkotteli ulos, niin yhtäkkiä se putkahti koko pöntöstä pois, ja tupsahti puun rungolle.

Siinä se hämmentyneenä ja ehkäpä hieman peloissaankin jatkoi vanhempiensa kutsumista. Halusi ruokaa.

Ja, hetken kuluttua, se avasi pienet siipensä ja lensi matalalentoa epävarmana vaappuen useita metrejä. Katosi minun näköpiiristäni.

Vaan samassa toinenkin poikanen kävi pöntön aukosta kurkistelemaan. Sekin halusi ruokaa. Ehkä se myös ihmetteli, minne oli sisar kadonnut kotipöntöstä. En ehtinyt jäädä seurailemaan, mutta luulen tuonkin poikasen jo pudonneen pöntön aukosta ja aloittaneen pesäkolon ulkopuolisen elämänsä kaikkine vaaroineen ja iloineen.